Yhteisö ja murha

Jokelan tapahtumia on selitetty yhteisöllisyyden hajoamisella ja siitä seuraavalla pahoinvoinnilla. Yhteisöt ovat ikäänkuin ongelmattomasti jotain, joka estää jäseniään ampumasta lähimmäisiään kärpäslätkäksi. Ja kissan viikset.

Tein noin vuosi sitten juttua John Moranin oopperasta The Manson Family. Teos pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo Charles Mansonista, jokseenkin patologisesta hipistä, joka onnistuu houkuttelemaan perheeseensä kritiikittömästi Mansonia palvovia jäseniä. Pekka-Ericin yhdistää Mansoniin silmitön viha maailmaa kohtaan, sekalaisista lähteistä kokoon sohittu ideologia ja järkkymätön usko omaan missioon. Erona on se, että Mansonilla oli ympärillään lihaa ja verta olevia seuraajia, Pekka-Ericin kaverit olivat netissä.

Olen maaseudulta, jossa yhteisöllisyys oli paremmin lähitotalitarismia toteututtavaa kyttäämistä kuin yksilöllisyyttä ja kasvua tukevaa välittämistä (anteeksi tämä yli-imelä ilmaus). Siinä yhteisöllisyydessä oli tärkeintä auto, leikkuupuimuri, talo ja älytön työnteko eikä se estänyt muutamia itsemurhia, alkoholismia, ampumistapausta eikä seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun televisio tuli 60-luvun lopulla, siitä katsottiin siirappisia kotimaisia elokuvia. Uskontojen uhreilla on varmasti lisää kerrottavaa yhteisöllisyydestä. Mistä tahansa arvomaailmasta saa väännetyksi pakkopaidan itselleen ja läheisille.

Muistan mitenkuten uutiset Mansonin uhreista, joista yksi oli Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Mansonilla on fanittajia netissä. Baader-Meinhof -ryhmä elää edelleen sähköisesti. Mutta kollektiiviseen harhaan ei tarvita nettiä: natsit onnistuivat propagoimaan maailmankatsomustaan paitsi vanhanaikaisen printtimedian ja elokuvan keinoin, myös luomalla välittömiä yhteisöjä, kuten Hitler-Jugend, BDM tai Kraft durch Freude joka kylään.