keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Nicole. Synthetic characters by Kevin Frazier

Suomalaistunut Kevin Frazier hiihtelee esikoisromaanissaan Nicole samaa latua, jota edeltä menivät muiden muassa Jane Austen ja hännänhuippuna Helen Fielding. Kolme ja puolisataasivuinen opus ruotii hahmojensa identiteettejä ja ihmissuhde sotkuja ja kuten Austenille, henkilön vaihto/käyttöarvo on oleellinen osa persoonaa. Kun Austen tekee selkoa vuotuisista koroista ja tuloista, Frazier selvittää paikkoja lakitoimiston keskinäisessä nokkimisjärjestyksessä.



Frazier alleviivaa sukupuolen ja identiteetin keinotekoisuutta. Romaanin alkupuolella keskeinen hahmo Roland Toivonen on hintinruipelo, joka pokaa Los Angelesin yössä duunikaverinsa Leon melko avuttomassa dragissa Nicolena. Leo masinoi Rolandille potkut, ja tämä katoaa Leon, vaimonsa Mardellen ja tyttärensä elämästä kymmeneksi vuodeksi palatakseen Nicolena.

Hän pyörähtää tyylikkäästi alas baarijakkaralta. Entinen Nicole yritti niin kovasti liioitella eleitään - keinuvaa lantiota, mutruhuulia, ujon vikitteleviä katseita - että hän vaiktutti epäinhimilliseltä, abstraktilta. Ei oikealta naiselta vaan kummalliselta tyylitelmältä, eroottisen pakkomielteen rituaalinomaiselta ilmentymältä.

Persoonat ja sukupuolet ovat tekemällä tehtyjä. Itseasiassa, sekä luonnontila että huono lopputulos ovat yhtä säälittäviä ilmiöitä. Roland-transvestiitti on esimerkki epäonnistuneesta sukupuolen tekemisestä, kun taas Rolandin teini-ikäinen tytär Karen on nainen, joka ei ole vielä valmis, hiottu ja hallittu. Leo ryhtyy tekemään tekmään Karenista haluamaansa Pariisin boutiqueissa ja kampaajilla. Näitä kliseitä riittää. Monet kohtaukset tapahtuvat Los Angelesin keinotekoisissa motelleissa ja ravintoloissa, sopiva ympäristö synteettisille hahmoille.

Vaikka kirjan muut henkilöt eivät käy läpi yhtä radikaalia muutosta kuin Roland/Nicole, jokainen treenaa ja harjoittelee kurinalaisesti, kuka tennistä, kuka viulunsoittoa. Itsekurin herpoaminen merkitsee tuhoa, kuten Mardellen kakkosmiehen tapauksessa. Frazier käyttää paljon aikaa ja tilaa hahmojensa ulkomuodon kuvaukseen, ja kun tilanne karkaa jopa kaikkivaltiaan Nicolen käsistä, tämän meikki valuu ja huulipuna leviää. Koko kerronta on vaihtuvien minäkertojien raportointia, mutta enemmän kuin omia mentaalisia tilojaa ne tarkastelevat muiden, enimmäkseen Nicolen ulkoista habitusta.

Kirjan alussa Nicolen muuttuminen seksin jälkeen yhtäkkiä Rolandiksi hirvittää Leoa. Sinänsä sukupuolen tai identiteetin häilyvyys ei ole kuvottavaa, muutos nyt ei vain sovi tilanteeseen. Roland/Nicole joko pitää tai ei pidä Shostakovitsista, riippuen tilanteesta ja seurasta.

Frazier kertoo tarinan lyhyissä luvuissa, lukuisien henkilöiden näkökulmasta. Ratkaisu toimii kerronnallisesti. Sen sijaan kirjan keskittyminen ihmissuhde- ja työintrigeihin on tavallaan ikävystyttävää, tavallaan se kertoo vain, että sellaista elämä tuppaa olemaan. Itselleni henkilöhahmojen väkertäminen on romaanin kirjoittamisen pahinta pakkopullaa, ja siltä kannalta Frazierin marionetit ovat hauska tuttavuus: ei mitään psykologisen realismin jupinoita. Usein kirjaa lukiessa tuli mieleen 60-luvun trash: samanlaisia kohtalokkaita naisia juoksentelee pitkissä hetaleissa öisessä kaupungissa jokaisessa vanhassa dekkarissa.

Lyhentää tätä olisi voinut paljonkin. Varsinkin sokerinen loppu, nimeltää Coda (it. häntä) olisi voinut jäädä pois.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Yhteisö ja murha

Jokelan tapahtumia on selitetty yhteisöllisyyden hajoamisella ja siitä seuraavalla pahoinvoinnilla. Yhteisöt ovat ikäänkuin ongelmattomasti jotain, joka estää jäseniään ampumasta lähimmäisiään kärpäslätkäksi. Ja kissan viikset.

Tein noin vuosi sitten juttua John Moranin oopperasta The Manson Family. Teos pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo Charles Mansonista, jokseenkin patologisesta hipistä, joka onnistuu houkuttelemaan perheeseensä kritiikittömästi Mansonia palvovia jäseniä. Pekka-Ericin yhdistää Mansoniin silmitön viha maailmaa kohtaan, sekalaisista lähteistä kokoon sohittu ideologia ja järkkymätön usko omaan missioon. Erona on se, että Mansonilla oli ympärillään lihaa ja verta olevia seuraajia, Pekka-Ericin kaverit olivat netissä.

Olen maaseudulta, jossa yhteisöllisyys oli paremmin lähitotalitarismia toteututtavaa kyttäämistä kuin yksilöllisyyttä ja kasvua tukevaa välittämistä (anteeksi tämä yli-imelä ilmaus). Siinä yhteisöllisyydessä oli tärkeintä auto, leikkuupuimuri, talo ja älytön työnteko eikä se estänyt muutamia itsemurhia, alkoholismia, ampumistapausta eikä seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun televisio tuli 60-luvun lopulla, siitä katsottiin siirappisia kotimaisia elokuvia. Uskontojen uhreilla on varmasti lisää kerrottavaa yhteisöllisyydestä. Mistä tahansa arvomaailmasta saa väännetyksi pakkopaidan itselleen ja läheisille.

Muistan mitenkuten uutiset Mansonin uhreista, joista yksi oli Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Mansonilla on fanittajia netissä. Baader-Meinhof -ryhmä elää edelleen sähköisesti. Mutta kollektiiviseen harhaan ei tarvita nettiä: natsit onnistuivat propagoimaan maailmankatsomustaan paitsi vanhanaikaisen printtimedian ja elokuvan keinoin, myös luomalla välittömiä yhteisöjä, kuten Hitler-Jugend, BDM tai Kraft durch Freude joka kylään.

torstai 8. marraskuuta 2007

Lihaa paperille!

Istuin eilen iltapäivällä kustantajan luona miettimässä mitä tekstille pitäisi tehdä. Pakko kai se on uskoa, että näkyvillä olevassa tulevaisuudessa ei ole päivää, jolloin osaan kirjoittaa pitkää ja leveää epiikkaa.

Lihaa peliin. Parasta heittää koko teksti kaivoon ja kirjoittaa uusi.

tiistai 6. marraskuuta 2007

Ostos, jota en tehnyt

Suunnittelin ostavani netistä Johnny Knigan julkaiseman käännöksen Jonas Hassen Khemirin Montecoresta. Kritiikeistä sain käsityksen, että kirja olisi kielellisesti kekseliäs ja siinä olisi räväkkä näkökulma maahanmuuttoon.

Johnny Knigan sivuilla kirjasta kuitenkin kerrottiin: "Lukijoiden rakastama, kriitiikin ylistämä ja kielellisesta nerokas romaani suvaitsevaisuudesta, tasa-arvosta, ulkomaalaisvastaisuudesta ja rasismista." Mitä, ovatko ne pistäneet demareitten puheet kansien väliin?! Knigan myyntipuheesta saa käsityksen, että koko Montecore on poliittisesti korrektia löperrystä, jollaiseen en koske metrin kepakollakaan. Lupaus kielellisestä nerokkuudesta sentään antoi aiheen epäillä, että paketistani ei paljastuisikaan demareitten puolueohjelma.

Helsingin Sanomien haastattelussa Khemiri sanoo, ettei hänen tarkoituksenaan ole puolustaa tai halventaa maahanmuuttajia. "Minulla ei ole poliittista agendaa, se ei olisi hyväksi kirjallisuudelle", sanoo Khemiri. Olen samaa mieltä.

Khemirin kirja jäi ostamatta. Luultavasti käyn hiplaamassa sitä Akateemisessa sen verran, että tiedän onko sisältö lähempänä Knigan luotaantyöntävää myyntipuhetta vai Khemirin omia luonnehdintoja.

Michal Witkowski ja Puolan Suuri Siskoatlas

Michal Witkowskin Hutsulasta on ehditty kirjoittaa runsaasti. Hutsula antaa Puolasta kuvan, josta Kaczynskin kaksosveljet näkevät painajaisia: lauma narttusiskoja, joukon jatkona muutama pappikin, pokaa heterojulleja puistoissa, asemilla ja kasarmeilla. Ylipäänsä missä tahansa, jossa jullit liikkuvat.

Siskot ovat köyhiä. Kommunismin aikana - tai mitä se nyt olikin - siskoilla meni paremmin.

Päälleen he panevat sitä mitä on - he ovat kansantasavallan aikaisen keskinkertaisuuden ruumiillistumia. Riittää kun pitää tupakkaa tietyllä tavalla, ajelee viiksensä ja käyttää tiettyjä sanoja. Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää.

Siskot keikistelevät ja ovat olevinaan naisia. He eivät ole kiinnostuneita toisista siskoista, katsos ei me toisten siskojen kanssa lesboilla, sanoo Lucrecia. Eivätkä kelpaa gaybaarin pojatkaan, hetero sen pitää olla. Tosi julleja esiintyy vain Oderista itään, niin pitkälle kuin Venäjää riittää. Jos tarkkoja ollaan, Suomi on Oderin itäpuolta. Ja niin on suuri osa Ruotsiakin. Kun siskot käyvät vonkaamassa venäläisiä solttuja kasarmilla, ne houkutellaan hommiin sanomalla: Olin kolme vuotta Saksassa, siellä on ihan tavallista että poika on pojan kanssa. Venäläissoltut aivan villiintyvät jo pelkästä sanasta Saksa. Sinne ei pääse, ja siksi se on paratiisi. Sama tarina kiertää Puolassa vielä tänäänkin siinä muodossa, että EU:ssa kaikki tekevät niin ja sitä kertoo katolinen Radio Maria.

Länsi on siskoille kaukana. Kirjan parasta kerrontaa on luku Diankasta, joka lähtee vanhempiensa luota Bratislavasta huoraksi Wieniin. Asikkaista on kova kilpailu, ja idästä tulee jnalasteittain komeita romanialaisia heteroita samoille apajille. Dianka viettää nälissään öitä ulkona.

Sinä yönä Dianka tajusi, että Länsi on kuin sähkövirralla käyvä huvipuisto. Milan, pikku enkelini, sen valot vilkkuivat aina samalla tavalla, olitpa sitten riemumielin tai tekemässä kuolemaa metroasemalla. Se oli täydellisen välinpitämätön. Aina yhtä hyväntuulinen. Kunnes joku vetää töpselin seinästä. Vähältä piti ettei Diankasta sinä yönä tullut sosialistia.

Wienissä piti olla shamppanjaa ja muuta krumeluuria. Dianka on lähtenyt isoon kaupunkiin samasta syystä kuin lukuista sukupolvet ennen häntä: elämässä on glamouria.

Oma ihmislajinsa ovat poznanilaiset. He ovat nielleet Lännen emansipaatiopuheet sellaisenaan:

Vihreä puolue ja ylipäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (siis minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikossa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoten pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta - sanalla sanoen: haluavat saada meidät tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.

Sama sukupolvien kuilu oli joskus Helsingissä ja Suomessa, Setan ja vanhan puskakulttuurin välillä. Jäänteitä on nähtävissä vieläkin. Ongelma oli ja on siinä, että Kirjailija-Mikaela ja siskot eivät kaipaa emansipaatiota vaan seksiä, poznanilaiset rajaavat hyväksyttävän seksin melkein kuin kuunon katoliset ainakin.

Witkowski viittaa muutaman kerran Villoniin ja Rosi Braidottiin (Braidotti on varmaan todella otettu tästä kunniasta) mutta nimet ovat pelkkiä krumeluureja. Witkowski muistuttaa tosin kahta ranskalaista: seksi ja koko maailma ovat yhtä ankeita kuin Jean Genetillä, tosin ilman Genetin runollisuutta. Seksin tavaraistuminen on taas hyvin lähellä Michel Houellebecqin teoksia, tosin ilman Houellebecqin terävää yhteiskunnallista analyysia. Hutsula koostuu lyhyistä luvuista, jotka muodostavat kokonaisuuden vain temaattisesti. Yhden ja saman promiskuiteetin toistaminen käy välillä pitkästyttäväksi, mutta silti Hutsula on pirun hyvä kirja entisen itäblokin homomaailman muutoksesta.

Suomesta voisi kirjoittaa samoin. Miksi sitten kukaan ei ole sitä tehnyt? Luultavasti siksi, että olemme jo liian poznanilaisia.

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Päämäärä hukassa

Laskuvarjojääkärikilta on peruuttanut ensi kesän Mont Blanc -nousun. Ovatko ne kaikki Everstillä vai missä mättää, en tiedä. Joka tapauksessa tieto sai parin päivän lenkeistä hiukan motivaatiota pois.

Mutta kiipeillä voi muuallakin, ja Blancille viedään maksua vastaan väkeä jonossa. Sinne vain narun jatkoksi.

torstai 1. marraskuuta 2007

Litium 6 ja scifin kirjoittamisen vaikeus

Olen juuri lukenut loppuun Risto Isomäen ekothrillerin Litium 6. Siinä eletään maailmassa, joka on ratkaissut energiakysymyksensä ja ilmastonmuutoksen ydinvoimalla. Teksti on hyytävä, kuten kaksi aiemmin lukemaani Isomäen romaania Sarasvatin hiekkaa ja Herääminen.

En ole erityisen innostunut kirjoista, jotka pyrkivät edistämään ulkokirjallisia päämääriä. Isomäen kohdalla sen kuitenkin sietäisi, oikeastaan toivoisin että kirjoittaja saisi sellaiset asiat kuin esimerkiksi henkilökuvauksen parammin hanskaansa. Kliseet olivat toki uusia verrattuna Sarasvatiin ja Heräämiseen, mutta ampumataitoisia prostituoituja, tummia perijättäriä, supersankareita ja näiden niljakepomoja on nähty. Taisteluhuumeet, viski ja jousiammunta ratsailta ovat päälleliimattuja krumeluureja, joiden tarkoitus on kai antaa lukijalle seksikästä märehdittävää tuhon näkyjen välillä. Déjà-lu elämys on turhan vahva.

Isomäki on tarkka faktoissa. Loikkasin kirjan äärestä pari kertaa Wikipedian ääreen kerratakseni miten ydinaseet toimivat. Litium 6:n luettuani tiesin enemmän niiden riskeistä. Tarinan kannalta evankeliointi kuitenkin saa tekstin tökkäämään luentoihin. Asiat, joista Isomäki kirjoittaa taipuvat paremmin tieteelliseksi artikkeliksi kuin romaaniksi. Sarasvati ja Herääminen olivat toki vielä luentomaisempia.

Kuten thrillerissä ainakin, Isomäki kuljettaa useaa tarinalinjaa ja katkaisee luvun juuri kun henkilöt ovat tulla ammutuiksi/paistetuiksi/liiskatuiksi jollain muulla tavoin. Mikäs siinä, mutta nyt luvut on leikattu hiukan liian raskaalla kädellä: jonkin sekvenssin voisi joskus kirjoittaa suosiolla loppuun ja koukuttaa vasta sitten lukijan jollain jutulla. Pakollisena sivujuonena kirjassa on yhden naisen menettäminen ja toisen löytäminen, mutta sen tilalle voisi keksiä jotain muuta. Varsinaista lisäarvoa maailman kirjallisuuden amorous affairs -osastolle Isomäki ei tuo.

Litium 6:ssa tämä hankaluus ei niinkään tullut esille, mutta Herääminen, joka kuvaa kurjuutta vuonna 2038, kun ilmasto on jo muuttunut perinpohjaisesti. Tästä huolimatta maailma näyttää toimivan aika samalla tavoin kuin ennenkin, energiaa ja tavaraa riittää, YLEllä on uutistoimitus ja helikoptereilla lennetään tuontuostakin. Ihmiset tuskailevat hellettä, mutta eipä juuri enempää. Olisi todella mielenkiintoista ryhtyä spekuloimaan, millaisia taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia ilmastonmuutos saa aikaan, ja mitä ihmisten korvien välissä alkaa tapahtua. Millaista kirjallisuutta ja musiikkia meillä on vuonna 2038? Ekothrillereitä ja romanttinen ooppera suurtulvan kuohuissa molskivista rakastavaisista?

Olisi kiva tietää, miksi Isomäki on valiinut juuri thrillerin ekoromaanin alustaksi. Mahdollisuuksia olisi ääretön määrät, mutta ekoasian upottaminen tekotaiteelliseen paskaan karkottaisi lukijat ikuisiksi ajoiksi. Joka tapauksessa luulenpa ostavani ja lukevani seuraavankin Isomäen teoksen...