Suomalaistunut Kevin Frazier hiihtelee esikoisromaanissaan Nicole samaa latua, jota edeltä menivät muiden muassa Jane Austen ja hännänhuippuna Helen Fielding. Kolme ja puolisataasivuinen opus ruotii hahmojensa identiteettejä ja ihmissuhde sotkuja ja kuten Austenille, henkilön vaihto/käyttöarvo on oleellinen osa persoonaa. Kun Austen tekee selkoa vuotuisista koroista ja tuloista, Frazier selvittää paikkoja lakitoimiston keskinäisessä nokkimisjärjestyksessä.
Frazier alleviivaa sukupuolen ja identiteetin keinotekoisuutta. Romaanin alkupuolella keskeinen hahmo Roland Toivonen on hintinruipelo, joka pokaa Los Angelesin yössä duunikaverinsa Leon melko avuttomassa dragissa Nicolena. Leo masinoi Rolandille potkut, ja tämä katoaa Leon, vaimonsa Mardellen ja tyttärensä elämästä kymmeneksi vuodeksi palatakseen Nicolena.
Hän pyörähtää tyylikkäästi alas baarijakkaralta. Entinen Nicole yritti niin kovasti liioitella eleitään - keinuvaa lantiota, mutruhuulia, ujon vikitteleviä katseita - että hän vaiktutti epäinhimilliseltä, abstraktilta. Ei oikealta naiselta vaan kummalliselta tyylitelmältä, eroottisen pakkomielteen rituaalinomaiselta ilmentymältä.
Persoonat ja sukupuolet ovat tekemällä tehtyjä. Itseasiassa, sekä luonnontila että huono lopputulos ovat yhtä säälittäviä ilmiöitä. Roland-transvestiitti on esimerkki epäonnistuneesta sukupuolen tekemisestä, kun taas Rolandin teini-ikäinen tytär Karen on nainen, joka ei ole vielä valmis, hiottu ja hallittu. Leo ryhtyy tekemään tekmään Karenista haluamaansa Pariisin boutiqueissa ja kampaajilla. Näitä kliseitä riittää. Monet kohtaukset tapahtuvat Los Angelesin keinotekoisissa motelleissa ja ravintoloissa, sopiva ympäristö synteettisille hahmoille.
Vaikka kirjan muut henkilöt eivät käy läpi yhtä radikaalia muutosta kuin Roland/Nicole, jokainen treenaa ja harjoittelee kurinalaisesti, kuka tennistä, kuka viulunsoittoa. Itsekurin herpoaminen merkitsee tuhoa, kuten Mardellen kakkosmiehen tapauksessa. Frazier käyttää paljon aikaa ja tilaa hahmojensa ulkomuodon kuvaukseen, ja kun tilanne karkaa jopa kaikkivaltiaan Nicolen käsistä, tämän meikki valuu ja huulipuna leviää. Koko kerronta on vaihtuvien minäkertojien raportointia, mutta enemmän kuin omia mentaalisia tilojaa ne tarkastelevat muiden, enimmäkseen Nicolen ulkoista habitusta.
Kirjan alussa Nicolen muuttuminen seksin jälkeen yhtäkkiä Rolandiksi hirvittää Leoa. Sinänsä sukupuolen tai identiteetin häilyvyys ei ole kuvottavaa, muutos nyt ei vain sovi tilanteeseen. Roland/Nicole joko pitää tai ei pidä Shostakovitsista, riippuen tilanteesta ja seurasta.
Frazier kertoo tarinan lyhyissä luvuissa, lukuisien henkilöiden näkökulmasta. Ratkaisu toimii kerronnallisesti. Sen sijaan kirjan keskittyminen ihmissuhde- ja työintrigeihin on tavallaan ikävystyttävää, tavallaan se kertoo vain, että sellaista elämä tuppaa olemaan. Itselleni henkilöhahmojen väkertäminen on romaanin kirjoittamisen pahinta pakkopullaa, ja siltä kannalta Frazierin marionetit ovat hauska tuttavuus: ei mitään psykologisen realismin jupinoita. Usein kirjaa lukiessa tuli mieleen 60-luvun trash: samanlaisia kohtalokkaita naisia juoksentelee pitkissä hetaleissa öisessä kaupungissa jokaisessa vanhassa dekkarissa.
Lyhentää tätä olisi voinut paljonkin. Varsinkin sokerinen loppu, nimeltää Coda (it. häntä) olisi voinut jäädä pois.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti