keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Nicole. Synthetic characters by Kevin Frazier

Suomalaistunut Kevin Frazier hiihtelee esikoisromaanissaan Nicole samaa latua, jota edeltä menivät muiden muassa Jane Austen ja hännänhuippuna Helen Fielding. Kolme ja puolisataasivuinen opus ruotii hahmojensa identiteettejä ja ihmissuhde sotkuja ja kuten Austenille, henkilön vaihto/käyttöarvo on oleellinen osa persoonaa. Kun Austen tekee selkoa vuotuisista koroista ja tuloista, Frazier selvittää paikkoja lakitoimiston keskinäisessä nokkimisjärjestyksessä.



Frazier alleviivaa sukupuolen ja identiteetin keinotekoisuutta. Romaanin alkupuolella keskeinen hahmo Roland Toivonen on hintinruipelo, joka pokaa Los Angelesin yössä duunikaverinsa Leon melko avuttomassa dragissa Nicolena. Leo masinoi Rolandille potkut, ja tämä katoaa Leon, vaimonsa Mardellen ja tyttärensä elämästä kymmeneksi vuodeksi palatakseen Nicolena.

Hän pyörähtää tyylikkäästi alas baarijakkaralta. Entinen Nicole yritti niin kovasti liioitella eleitään - keinuvaa lantiota, mutruhuulia, ujon vikitteleviä katseita - että hän vaiktutti epäinhimilliseltä, abstraktilta. Ei oikealta naiselta vaan kummalliselta tyylitelmältä, eroottisen pakkomielteen rituaalinomaiselta ilmentymältä.

Persoonat ja sukupuolet ovat tekemällä tehtyjä. Itseasiassa, sekä luonnontila että huono lopputulos ovat yhtä säälittäviä ilmiöitä. Roland-transvestiitti on esimerkki epäonnistuneesta sukupuolen tekemisestä, kun taas Rolandin teini-ikäinen tytär Karen on nainen, joka ei ole vielä valmis, hiottu ja hallittu. Leo ryhtyy tekemään tekmään Karenista haluamaansa Pariisin boutiqueissa ja kampaajilla. Näitä kliseitä riittää. Monet kohtaukset tapahtuvat Los Angelesin keinotekoisissa motelleissa ja ravintoloissa, sopiva ympäristö synteettisille hahmoille.

Vaikka kirjan muut henkilöt eivät käy läpi yhtä radikaalia muutosta kuin Roland/Nicole, jokainen treenaa ja harjoittelee kurinalaisesti, kuka tennistä, kuka viulunsoittoa. Itsekurin herpoaminen merkitsee tuhoa, kuten Mardellen kakkosmiehen tapauksessa. Frazier käyttää paljon aikaa ja tilaa hahmojensa ulkomuodon kuvaukseen, ja kun tilanne karkaa jopa kaikkivaltiaan Nicolen käsistä, tämän meikki valuu ja huulipuna leviää. Koko kerronta on vaihtuvien minäkertojien raportointia, mutta enemmän kuin omia mentaalisia tilojaa ne tarkastelevat muiden, enimmäkseen Nicolen ulkoista habitusta.

Kirjan alussa Nicolen muuttuminen seksin jälkeen yhtäkkiä Rolandiksi hirvittää Leoa. Sinänsä sukupuolen tai identiteetin häilyvyys ei ole kuvottavaa, muutos nyt ei vain sovi tilanteeseen. Roland/Nicole joko pitää tai ei pidä Shostakovitsista, riippuen tilanteesta ja seurasta.

Frazier kertoo tarinan lyhyissä luvuissa, lukuisien henkilöiden näkökulmasta. Ratkaisu toimii kerronnallisesti. Sen sijaan kirjan keskittyminen ihmissuhde- ja työintrigeihin on tavallaan ikävystyttävää, tavallaan se kertoo vain, että sellaista elämä tuppaa olemaan. Itselleni henkilöhahmojen väkertäminen on romaanin kirjoittamisen pahinta pakkopullaa, ja siltä kannalta Frazierin marionetit ovat hauska tuttavuus: ei mitään psykologisen realismin jupinoita. Usein kirjaa lukiessa tuli mieleen 60-luvun trash: samanlaisia kohtalokkaita naisia juoksentelee pitkissä hetaleissa öisessä kaupungissa jokaisessa vanhassa dekkarissa.

Lyhentää tätä olisi voinut paljonkin. Varsinkin sokerinen loppu, nimeltää Coda (it. häntä) olisi voinut jäädä pois.

sunnuntai 11. marraskuuta 2007

Yhteisö ja murha

Jokelan tapahtumia on selitetty yhteisöllisyyden hajoamisella ja siitä seuraavalla pahoinvoinnilla. Yhteisöt ovat ikäänkuin ongelmattomasti jotain, joka estää jäseniään ampumasta lähimmäisiään kärpäslätkäksi. Ja kissan viikset.

Tein noin vuosi sitten juttua John Moranin oopperasta The Manson Family. Teos pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo Charles Mansonista, jokseenkin patologisesta hipistä, joka onnistuu houkuttelemaan perheeseensä kritiikittömästi Mansonia palvovia jäseniä. Pekka-Ericin yhdistää Mansoniin silmitön viha maailmaa kohtaan, sekalaisista lähteistä kokoon sohittu ideologia ja järkkymätön usko omaan missioon. Erona on se, että Mansonilla oli ympärillään lihaa ja verta olevia seuraajia, Pekka-Ericin kaverit olivat netissä.

Olen maaseudulta, jossa yhteisöllisyys oli paremmin lähitotalitarismia toteututtavaa kyttäämistä kuin yksilöllisyyttä ja kasvua tukevaa välittämistä (anteeksi tämä yli-imelä ilmaus). Siinä yhteisöllisyydessä oli tärkeintä auto, leikkuupuimuri, talo ja älytön työnteko eikä se estänyt muutamia itsemurhia, alkoholismia, ampumistapausta eikä seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun televisio tuli 60-luvun lopulla, siitä katsottiin siirappisia kotimaisia elokuvia. Uskontojen uhreilla on varmasti lisää kerrottavaa yhteisöllisyydestä. Mistä tahansa arvomaailmasta saa väännetyksi pakkopaidan itselleen ja läheisille.

Muistan mitenkuten uutiset Mansonin uhreista, joista yksi oli Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Mansonilla on fanittajia netissä. Baader-Meinhof -ryhmä elää edelleen sähköisesti. Mutta kollektiiviseen harhaan ei tarvita nettiä: natsit onnistuivat propagoimaan maailmankatsomustaan paitsi vanhanaikaisen printtimedian ja elokuvan keinoin, myös luomalla välittömiä yhteisöjä, kuten Hitler-Jugend, BDM tai Kraft durch Freude joka kylään.

torstai 8. marraskuuta 2007

Lihaa paperille!

Istuin eilen iltapäivällä kustantajan luona miettimässä mitä tekstille pitäisi tehdä. Pakko kai se on uskoa, että näkyvillä olevassa tulevaisuudessa ei ole päivää, jolloin osaan kirjoittaa pitkää ja leveää epiikkaa.

Lihaa peliin. Parasta heittää koko teksti kaivoon ja kirjoittaa uusi.

tiistai 6. marraskuuta 2007

Ostos, jota en tehnyt

Suunnittelin ostavani netistä Johnny Knigan julkaiseman käännöksen Jonas Hassen Khemirin Montecoresta. Kritiikeistä sain käsityksen, että kirja olisi kielellisesti kekseliäs ja siinä olisi räväkkä näkökulma maahanmuuttoon.

Johnny Knigan sivuilla kirjasta kuitenkin kerrottiin: "Lukijoiden rakastama, kriitiikin ylistämä ja kielellisesta nerokas romaani suvaitsevaisuudesta, tasa-arvosta, ulkomaalaisvastaisuudesta ja rasismista." Mitä, ovatko ne pistäneet demareitten puheet kansien väliin?! Knigan myyntipuheesta saa käsityksen, että koko Montecore on poliittisesti korrektia löperrystä, jollaiseen en koske metrin kepakollakaan. Lupaus kielellisestä nerokkuudesta sentään antoi aiheen epäillä, että paketistani ei paljastuisikaan demareitten puolueohjelma.

Helsingin Sanomien haastattelussa Khemiri sanoo, ettei hänen tarkoituksenaan ole puolustaa tai halventaa maahanmuuttajia. "Minulla ei ole poliittista agendaa, se ei olisi hyväksi kirjallisuudelle", sanoo Khemiri. Olen samaa mieltä.

Khemirin kirja jäi ostamatta. Luultavasti käyn hiplaamassa sitä Akateemisessa sen verran, että tiedän onko sisältö lähempänä Knigan luotaantyöntävää myyntipuhetta vai Khemirin omia luonnehdintoja.

Michal Witkowski ja Puolan Suuri Siskoatlas

Michal Witkowskin Hutsulasta on ehditty kirjoittaa runsaasti. Hutsula antaa Puolasta kuvan, josta Kaczynskin kaksosveljet näkevät painajaisia: lauma narttusiskoja, joukon jatkona muutama pappikin, pokaa heterojulleja puistoissa, asemilla ja kasarmeilla. Ylipäänsä missä tahansa, jossa jullit liikkuvat.

Siskot ovat köyhiä. Kommunismin aikana - tai mitä se nyt olikin - siskoilla meni paremmin.

Päälleen he panevat sitä mitä on - he ovat kansantasavallan aikaisen keskinkertaisuuden ruumiillistumia. Riittää kun pitää tupakkaa tietyllä tavalla, ajelee viiksensä ja käyttää tiettyjä sanoja. Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää.

Siskot keikistelevät ja ovat olevinaan naisia. He eivät ole kiinnostuneita toisista siskoista, katsos ei me toisten siskojen kanssa lesboilla, sanoo Lucrecia. Eivätkä kelpaa gaybaarin pojatkaan, hetero sen pitää olla. Tosi julleja esiintyy vain Oderista itään, niin pitkälle kuin Venäjää riittää. Jos tarkkoja ollaan, Suomi on Oderin itäpuolta. Ja niin on suuri osa Ruotsiakin. Kun siskot käyvät vonkaamassa venäläisiä solttuja kasarmilla, ne houkutellaan hommiin sanomalla: Olin kolme vuotta Saksassa, siellä on ihan tavallista että poika on pojan kanssa. Venäläissoltut aivan villiintyvät jo pelkästä sanasta Saksa. Sinne ei pääse, ja siksi se on paratiisi. Sama tarina kiertää Puolassa vielä tänäänkin siinä muodossa, että EU:ssa kaikki tekevät niin ja sitä kertoo katolinen Radio Maria.

Länsi on siskoille kaukana. Kirjan parasta kerrontaa on luku Diankasta, joka lähtee vanhempiensa luota Bratislavasta huoraksi Wieniin. Asikkaista on kova kilpailu, ja idästä tulee jnalasteittain komeita romanialaisia heteroita samoille apajille. Dianka viettää nälissään öitä ulkona.

Sinä yönä Dianka tajusi, että Länsi on kuin sähkövirralla käyvä huvipuisto. Milan, pikku enkelini, sen valot vilkkuivat aina samalla tavalla, olitpa sitten riemumielin tai tekemässä kuolemaa metroasemalla. Se oli täydellisen välinpitämätön. Aina yhtä hyväntuulinen. Kunnes joku vetää töpselin seinästä. Vähältä piti ettei Diankasta sinä yönä tullut sosialistia.

Wienissä piti olla shamppanjaa ja muuta krumeluuria. Dianka on lähtenyt isoon kaupunkiin samasta syystä kuin lukuista sukupolvet ennen häntä: elämässä on glamouria.

Oma ihmislajinsa ovat poznanilaiset. He ovat nielleet Lännen emansipaatiopuheet sellaisenaan:

Vihreä puolue ja ylipäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (siis minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikossa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoten pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta - sanalla sanoen: haluavat saada meidät tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.

Sama sukupolvien kuilu oli joskus Helsingissä ja Suomessa, Setan ja vanhan puskakulttuurin välillä. Jäänteitä on nähtävissä vieläkin. Ongelma oli ja on siinä, että Kirjailija-Mikaela ja siskot eivät kaipaa emansipaatiota vaan seksiä, poznanilaiset rajaavat hyväksyttävän seksin melkein kuin kuunon katoliset ainakin.

Witkowski viittaa muutaman kerran Villoniin ja Rosi Braidottiin (Braidotti on varmaan todella otettu tästä kunniasta) mutta nimet ovat pelkkiä krumeluureja. Witkowski muistuttaa tosin kahta ranskalaista: seksi ja koko maailma ovat yhtä ankeita kuin Jean Genetillä, tosin ilman Genetin runollisuutta. Seksin tavaraistuminen on taas hyvin lähellä Michel Houellebecqin teoksia, tosin ilman Houellebecqin terävää yhteiskunnallista analyysia. Hutsula koostuu lyhyistä luvuista, jotka muodostavat kokonaisuuden vain temaattisesti. Yhden ja saman promiskuiteetin toistaminen käy välillä pitkästyttäväksi, mutta silti Hutsula on pirun hyvä kirja entisen itäblokin homomaailman muutoksesta.

Suomesta voisi kirjoittaa samoin. Miksi sitten kukaan ei ole sitä tehnyt? Luultavasti siksi, että olemme jo liian poznanilaisia.

sunnuntai 4. marraskuuta 2007

Päämäärä hukassa

Laskuvarjojääkärikilta on peruuttanut ensi kesän Mont Blanc -nousun. Ovatko ne kaikki Everstillä vai missä mättää, en tiedä. Joka tapauksessa tieto sai parin päivän lenkeistä hiukan motivaatiota pois.

Mutta kiipeillä voi muuallakin, ja Blancille viedään maksua vastaan väkeä jonossa. Sinne vain narun jatkoksi.

torstai 1. marraskuuta 2007

Litium 6 ja scifin kirjoittamisen vaikeus

Olen juuri lukenut loppuun Risto Isomäen ekothrillerin Litium 6. Siinä eletään maailmassa, joka on ratkaissut energiakysymyksensä ja ilmastonmuutoksen ydinvoimalla. Teksti on hyytävä, kuten kaksi aiemmin lukemaani Isomäen romaania Sarasvatin hiekkaa ja Herääminen.

En ole erityisen innostunut kirjoista, jotka pyrkivät edistämään ulkokirjallisia päämääriä. Isomäen kohdalla sen kuitenkin sietäisi, oikeastaan toivoisin että kirjoittaja saisi sellaiset asiat kuin esimerkiksi henkilökuvauksen parammin hanskaansa. Kliseet olivat toki uusia verrattuna Sarasvatiin ja Heräämiseen, mutta ampumataitoisia prostituoituja, tummia perijättäriä, supersankareita ja näiden niljakepomoja on nähty. Taisteluhuumeet, viski ja jousiammunta ratsailta ovat päälleliimattuja krumeluureja, joiden tarkoitus on kai antaa lukijalle seksikästä märehdittävää tuhon näkyjen välillä. Déjà-lu elämys on turhan vahva.

Isomäki on tarkka faktoissa. Loikkasin kirjan äärestä pari kertaa Wikipedian ääreen kerratakseni miten ydinaseet toimivat. Litium 6:n luettuani tiesin enemmän niiden riskeistä. Tarinan kannalta evankeliointi kuitenkin saa tekstin tökkäämään luentoihin. Asiat, joista Isomäki kirjoittaa taipuvat paremmin tieteelliseksi artikkeliksi kuin romaaniksi. Sarasvati ja Herääminen olivat toki vielä luentomaisempia.

Kuten thrillerissä ainakin, Isomäki kuljettaa useaa tarinalinjaa ja katkaisee luvun juuri kun henkilöt ovat tulla ammutuiksi/paistetuiksi/liiskatuiksi jollain muulla tavoin. Mikäs siinä, mutta nyt luvut on leikattu hiukan liian raskaalla kädellä: jonkin sekvenssin voisi joskus kirjoittaa suosiolla loppuun ja koukuttaa vasta sitten lukijan jollain jutulla. Pakollisena sivujuonena kirjassa on yhden naisen menettäminen ja toisen löytäminen, mutta sen tilalle voisi keksiä jotain muuta. Varsinaista lisäarvoa maailman kirjallisuuden amorous affairs -osastolle Isomäki ei tuo.

Litium 6:ssa tämä hankaluus ei niinkään tullut esille, mutta Herääminen, joka kuvaa kurjuutta vuonna 2038, kun ilmasto on jo muuttunut perinpohjaisesti. Tästä huolimatta maailma näyttää toimivan aika samalla tavoin kuin ennenkin, energiaa ja tavaraa riittää, YLEllä on uutistoimitus ja helikoptereilla lennetään tuontuostakin. Ihmiset tuskailevat hellettä, mutta eipä juuri enempää. Olisi todella mielenkiintoista ryhtyä spekuloimaan, millaisia taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia ilmastonmuutos saa aikaan, ja mitä ihmisten korvien välissä alkaa tapahtua. Millaista kirjallisuutta ja musiikkia meillä on vuonna 2038? Ekothrillereitä ja romanttinen ooppera suurtulvan kuohuissa molskivista rakastavaisista?

Olisi kiva tietää, miksi Isomäki on valiinut juuri thrillerin ekoromaanin alustaksi. Mahdollisuuksia olisi ääretön määrät, mutta ekoasian upottaminen tekotaiteelliseen paskaan karkottaisi lukijat ikuisiksi ajoiksi. Joka tapauksessa luulenpa ostavani ja lukevani seuraavankin Isomäen teoksen...

sunnuntai 21. lokakuuta 2007

Minäteknikon tilitystä

Foucault nimittää minätekniikoiksi niitä itseen kohdistuvia tekoja, joilla viilataan mieltä ja sielua mutta myös ruumista trimmiin kuntoon. Olen aina ollut innokas kiusaamaan lihaa, mutta jos jokuu puhuu arvoista, menen hakemaan haulikkoa. Tänään juoksin kaksi tuntia, ihan vain kokeillakseni miltä noin puolikkaan maratonin juokseminen tuntuu.

Ei paha. Jalat vähän jumissa, mutta muutoin voisin lähteä puolikkaalle jo tälläkin treenaamisella. Kun painoa vielä saa muutaman kilon pois, niin kilometriajoista tippunee jokunen sekunti. Pitkän matkan hiihdosta en ole huolissani, se on sujunut aina.

Aika moni poliitikko juoksee maratonia, ja tilittää kilometrejään blogissa. Fyysinen kestävyys ja tavoitteet ikään kuin luovat kuvaa, että tässä on tyyppi, joka tekee mitä lupaa. Ja kuten tosi-tv:ssa, minän koulinta ja aidot tunteet pitää saada julki. Toistaiseksi vain Hyssälä on lähtenyt elämäntapamuutokseen julkisesti, mutta odotan vain, milloin Matti, Ilkka ja Jyrki ryhtyvät pitämään treeni/ruoka/juomapäiväkirjaa verkossa...

perjantai 19. lokakuuta 2007

Hapoilla

Nopea lenkki. Aloitin juoksemisen 13.8.2006 ja siitä kilometriajasta on tippunut reilut puolitoista minuuttia Mustavuoren pururadalla. Jonkin verran meno vielä parantunee, mutta tässä iässä kovin hilpeään vauhtiin ei enää pääse. Hiukan se riepoo, siis iän mukanan tuoma rapistuminen, mutta en aio antaa sen pilata päiviäni.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Vuosaaren huipulla tuulee

Koukkasin eilisen juoksulenkin kaatopaikan kautta. Jätevuori on maisemoitu, ja siitä suunnitellaan ulkoilualuetta rakennettavan Mustavuoren tilalle. Kaupunkisuunnittelijat suunnittelevat suuressa viisaudessaan että aukealle mäelle meren rannalle vedetään hiihtolatuja. Eilinen oli tyyni päivä, siis metsässä, mutta Vuosaaren huipulla tuuli sisuksiin asti. Kaupungin aikomuksista ei paista kovin hyvä talviurheilutuntemus, sillä avomäestä tulee paitsi tylsä, myös hyinen hiihtopaikka.

Tänään juoksinkin - asiaan kuuluvaa huonoa omaatuntoa tuntien - kevyen palautuslenkin sähköllä toimivalla juoksumatolla.

tiistai 16. lokakuuta 2007

Boheemielämää, muka

Herääminen viideltä, pannullinen espressoa, tekstin viilausta ja yhdeksäksi salille. Vajaan tunnin treeni yläkropalle, kotiin syömään ja koneen ääreen. Lähetän tänään kustantajalle lisää tsekattavaa, mutta koska pätkässä horteilee niinkin mielenkiintoisia tyyppejä kuin homonatseja, aikaa menee vielä muutaman taustatiedon tarkistamiseen. Harmi, että SS-joukot ehtivät tuhota suuren osan arkistoistaan kun venäläiset olivat jo Berliinin nurkilla. Jotain on säilynyt, mm. jokunen case SS-joukoissa olleista ja puuhailuistaan kärähtäneistä homoista.

Useimmiten gbltq-väki pitää homoja ja lesboja ainoastaan kansallissosialismin uhreina. Homoista vainon toteuttajina ei ole juuri puhuttu, mutta ainakin tutkimuksen piirissä sekin keskustelu on - onneksi - lähtenyt käyntiin.

Illalle vielä reilun tunnin juoksulenkki, ja päivä on pulkassa.

maanantai 15. lokakuuta 2007

Opera for Dummies I

Blogosfäärissä on pari vain oopperablogia. Joko oopperassakävijät eivät osaa kirjoittaa, tai sitten kirjoitustaitoiset eivät löydä oopperaa. Tässä lyhyt johdatus oopperakirjallisuuden keskeisiin teoksiin. Sen kun lukee, niin jopa kehtaa mennä Töölönlahdelle tarinoimaan väliajalla.

Giaocchino Rossini: La Cenerentola. Eli suomeksi Tuhkimo. Koominen satu toimimattomasta perheestä.

Richard Strauss: Elektra. Kreikkalainen yläluokan perhe hoitaa tunnetalouttaan kirveellä. Jo Lizzie Borden luki tätä tarinaa pienenä.

Aulis Sallinen: Punainen viiva. Kertomus suomalaisen demokratian historiasta. Teos peilaa säälimättä myös tämän hetken poliittista todellisuutta: karhu syö lehmän ja tappaa Topin, vaikka Topi äänesti vaaleissa sosiaalidemokraatteja.

W. A. Mozart: Le Nozze di Figaro. Transgenderisti sotkee normiperheiden elämää. Ristiinpukeutumista rokokooajan Sevillassa.

W. A. Mozart: Taikahuilu. Tämä pläjäys olisi pelkkä soitinteollisuuden product placement -alusta huiluineen ja kellopeleineen, ellei se sisältäisi kuuluisaa saksalaisten kotirouvien aariaa Der Hölle Rache kocht in meinem Herzen eli suomeksi Voi helvetti kun soppa kiehuu yli.

Georges Bizet: Carmen. Koskettava tarina persoonallisuushäiriöisen, etniseen vähemmistöön kuuluvan työläistytön kohtalosta. Varhainen näkemys syrjäytymisen kasautumisesta.

Paavo Heininen: Silkkirumpu. Kiinalaisten tekstiiliteollisuuden promo. Keskeinen tehtävä silkkirummulla, jonka ne saavat soimaan.

Sarja jatkuu.

sunnuntai 14. lokakuuta 2007

Ituhipeistä trendipellejä. Dodon Megapolis 2022

Lauantain Megapolis 2022 -tapahtuma Vanhalla oli tupaten täynnä. Olen joskus pohtinut, että toisin kuin helposti tuotteistettavissa glbtq-liikkeissä ympäristöliikkeet lupaavat vain verta, hikeä ja luomuporkkanoita.

Homoliike aloitti Suomessa aikaan, jolloin se oli vielä rikos. Ensimmäiset lehdet olivat monistenippuja, ja vielä vuonna 1975 Yle hyllytti homoutta käsitelleen tv-ohjelman. Ylestä kerrottiin ettei aihe sovi televisioon. Sittemmin glbtq:t ovat voineet muokata ja viestiä identiteettiään sateenkaarikrääsän, saippuasarjojen, euroviisujen ja ylipäänsä populaarikulttuurin keinoin.

Ympäristöliike onnistuu tekemään saman. Megapoliksen pääseminaarin ohjelma oli visuaalisesti näyttävä, erinomaisesti koostettu ja puhujiksi oli onnistuttu saamaan väkeä, joilla on sana hallussaan. Kulutuksen sosiologiaa tutkiva Riitta Nieminen-Sundell puhui kuluttajan valintojen ilmaisevan arvoja ja identiteettiä. Myös kuluttajien tietoisuus ostosten yhteskunnallisista- ja ympäristövaikutuksista on kasvanut. Siinä missä homot ja lepakot masinoivat nopean kuluttajaliikkeen baaria vastaan, joka on heittänyt kuutamolle kaksi suutelevaa naista/miestä, ostavat sateenkaari t-paitoja, ympäristöaktiivi viestii arvoistaan hankkimalla vaikkapa Ilona Hyötyläisen disainaamia ekovaatteita. Vielä toistaiseksi Hollywood ei ole sijoittanut megaelokuviin homojen seuraksi vihertäviä sankareita, mutta se aika tuskin on kaukana. Jo Josef Goebbels hehkutti elokuvan manipulatiivista kykyä.

Osmo Soininvaara käsitteli enimmäkseen vapaa-aikaa, mutta totesi myös, että luksusta ei ole kalliden tuotteiden ostaminen, vaan halvan lyhytikäisen krääsän ostaminen. Hyvin disainattu, kestävä tavara on ympäristöteko. Pari, kolme alinta tulodesiiliä on siten predestinoitu ympäristätuholaisiksi Lidlissä ja henkkamaukalla, mutta eipä noilla toisaalta ole varaa citymaastureihin ja lentomatkoihin, joten köyhälistön ekojalanjälki lienee kuitenkin pieni.

Seminaarissa piti pohdittaman, miten onnellisuus on saavutettavissa kuluttamatta turhaan. Onnellisuuden käsite avattiin lainaamalle Juhani Pietarista: onnelliseen elämään kuuluu vapaus, sosiaalinen arvostus, turvallisuus, elämykset ja ymmärrys. Siihen aika ei riitänyt, eikä ihmekään, sillä aiheesta kirjoittaisi useitakin kirjoja.

Seminaarissa oli tarjolla myös ekotuotteita. Jos niistä on tarkoitus tulla kaiken kansan makunautintoja, tuotekehittely on pahasti kesken. Pahvimukillinen luomukahvia toi elävästi mieleen tupakoivan aikani: jos kiireissään tumppasi röökinsä jäähtyneeseen kahviin mutta myöhemmin erehtyi maistamaan samaisesta mukista, maku oli jokseenkin sama kuin Vanhalla myydyn kahvin. Tosin siinä oli hiukan brasilialaisen maduron äkeää makua, mutta mieluummin nautin sen sikarissa enkä kahvissa.

Soininvaara kehotti hankkimaan halpoja harrastuksia. Koska omista tuloistani leijonaosa livahtaa urheiluvälineisiin, kulutuksen säätäminen ekologiseksi siinä suunnassa olisi tarpeen, joskin vaikeaa. Ostin tällä viikolla sekä juoksulenkkarit että vaelluskengät, entisten lukuisin urheilujalkineiden lisäksi. Huushollini nurkissa tönöttää sen lisäksi kolmet sukset, italialainen kilpapyörä, jota ei tietenkään voi pitää edes pyöräkellarissa ulkotiloista puhumattakaan, rullaluistimet ja läjäpäin urheiluvaatteita. Näiden tavaroiden ekologisesta jalanjäljestä minulla ei le mitään tietoa, mutta kun ostaa tavaran sub specien aeternitate, en kuitenkaan tunne huonoa omatuntoa. Fillari on vuodelta 1991, mutta kun rakas Bottechiani on käynyt säännöllisesti huollossa ja puhdistan sitä hammasharjalla, putkikameli on käyttöarvoltaan kuin uusi. Sen sijaan vuorikiipeilyprojektin ekojäljet lienevät suurempia: kamoja käytetään harvoin, eikä niitä voi juurikaan vuokrata.

torstai 11. lokakuuta 2007

Lyhyt ja nopeahko lenkki

Aamu on hyvä aika juosta. Ennen kuin tulin kokeilleeksi lähtöä kuuden, seitsemän aikaan, pelkkä ajatuskin tuntui kidutukselta. Mutta kun hommaan tottuu, iltapäivä ja varsinkin myöhäisilta alkavat tuntua vastenmielisiltä juoksuajoilta.

En ole tehnyt kovin tarkkaa harjoitussuunnitelmaa. Noin suurinpiirtein juoksen Suunto t4:n coachin mukaan, mutta ohjelmassa on se puute, että pisin mittariin ohjelmoitu aika on vain 1h 15 min, eli aivan liian lyhyt omiin tarkoituksiini. Aikaa saa toki pidennetyksi käsisäädöllä. Treenaan usein myös punttisalilla iltapäivällä, ja kahta treeniä samalle päivälle mittari ei hyväksy. Puntti ja juoksu menevät siis samaan tiedostoon, mikä nyt ei hirveästi haittaa.

Tehokkaamman sykemittarin hankinta on pian edessä. Aloin käyttää moista kapinetta vasta keväällä, mutta kierroluvun tarkkailusta on tullut niin tapa, että ei tulisi mieleenkään lähteä lenkille ilman mittaria. Nälkä kasvaa syödessä: tietokonelle purettavat tiedostot ja niiden analysointi on melkein yhtä kivaa kuin treenaaminen. Pidin aiemmin puntinnostosta treenipäiväkirjaa Excelillä, joka kyllä auttoi näkemään fysiikassa tapahtuvat muutokset.

''''''''''''

Marko Hamilo kirjoittaa tänään Hesarissa politiikkojen blogeista. Hän toteaa, suurin osa blogeista on ajanhukkaa. Hamilo ei täsmennä, kenelle hävikki lankeaa, mutta hesan valtuutettujen blogi luettueani voin kertoa, että useimmiten häviää sekä kirjoittaja että lukija. Toisaalta Hamilo toteaa varsin ristiriitaisesti, että "äänestäjille poliitikkojen blogit vasta ovatkin vallankumous. Nyt kansalainen pääsee lukemaan suoraan poliitikkoen ajatuksia ilman meidän toimittajien suodatusta ja vääristelyä." Useimmiten kansalainen pääsee lukemaan ryhmäpuheenvuoroja. Keskeneräisistä asioista, jotka olisivat kansalaisen kannalta kiinnostavimipia, kirjoitetaan harvoin.

Poliitikkojen blogien lukeminen antaa uskoa lähinnä toimittajien työn tarpeellisuuteen: poliitikoilla itsellään ei näytä olevan halua tai kykyä kirjoittaa politiikasta ytimekkäästi, informatiivisesti ja ylipäänsä nähdä lukevan kansalaisen kannalta kiinnostavia kohtia kokousten ja valmistelun virrassa. Kansalaisten lukutaito muistuu mieleen useimmille vain vaalien alla.

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Moottorisahapäivä

Viime yön liuskojenlukuhetki (n.5h) osoitti taas, että tarinaa pitää oikoa raskaalla kädellä. Tällä menolla pinosta on pian jäljellä ehkä yksivuotiaan katselukirjan paksuinen siivu, mutta onhan se hienoa kun kirjoittajalla on itsekritiikkiä.

tiistai 9. lokakuuta 2007

Kaupunginvaltuutettujen blogit, osa II

Vaikka poliittinen muisti on lyhyt, internetissä se on ikuinen. Kaupunginvaltuutettujen blogien ja sivustojen lukeminen (ks. edellinen bloggaus) on paljastanut ainakin sen, että useimmat valtuutetut eivät näytä pitävän nettiä kovin tärkeänä mediana.

RKP:n ryhmästä löytyy vain kaksi, tosin sitäkin ahkerampaa kirjoittajaa. Jan Oker-Blom ja Marie Björnberg-Enckell päivittävät blogejaan säännöllisesti, mutta ympäristökysymyksistä asiaa löytyy harvoin. Sen sijaan Göran Åhman kiittelee äänestäjiä vuoden 2000 äänistä, ehkä kiitos siellä lämmittää vieläkin ankkalammen asukkaita.

Keskustan neljän naisen ryhmä keskittyy sivustoillaan vaaleihin, paitsi historioitsija Laura Kolbe. Kolbe on erinomainen kirjoittaja, jolla on sanottavaa, joskaan ei ympäristöstä. Kolben runsas blogi on sellainen helmi, että sitä lukee ilokseen vielä tämän ekskursion jälkeenkin.

SKP:n yksinäinen susi Yrjö Hakanen kirjoittaa myös, ja hän on ainoa, joka kommentoi elokuussa käytyä energiakeskustelua. Hakasen sivuilta löytyy arvio kaupungin kestävän kehityksen seurannasta, jossa mm. kerrotaan, että henkilöautoliikenteen vähentämisessä on epäonnistuttu. Seurantapaperi on sen verran mielenkiintoinen, että ihmetellä pitää, miksi kukaan muu ei kirjoita siitä halaistua sanaa.

On toisaalta hyvin ymmärrettävää, etteivät poliitikot raapusta kovin suuria lupauksia internettiin. Julkaistu kirjoitus alkaa elää omaa elämäänsä aivan toisissa konteksteissa, ja lupauksista vaadittaisiin valtuutettuja aivan varmasti tilille. Seuraavat vaalit ovat vuoden päästä. Ehkä vielä niissä esim. ilmastokysymykset eivät vielä nouse keskeisimmäksi teemaksi, mutta ensi vuosikymmenellä asia lienee jo toinen.
Tuon tuostakin valtamediasta saa lukea mantran "ilmastonmuutos on suurin ihmiskunnan uhka". Koska kuntavaaleihin on aikaa enää vuosi, päätin selvittää, miten läheiseksi Helsingin kaupunginvaltuutetut kokevat ilmasto- ja ympäristökysymykset. Lähestyin asiaa tutkimalla kaikkien 85 valtuutetun internet-sivut, erityisesti blogit.

Odotin, että aiheesta löytyisi paljonkin tekstiä, ja että tietoyhteiskunnasta kohkaavat poliitikot osaisivat itse käyttää netin vuorovaiktusmahdollisuuksia. Toisin kävi. Ajantasainen blogi on harvinaista herkkua, ja ympäristökysymyksistä kirjoittaa vain harva. Yksikään löytämistäni sivustoista ei painottunut ympäristöön.

Helsingin valtuuston suurin ryhmä Kokoomus ei paljon blogeista perusta. Sirpa Asko-Seljavaara ei usko edes kansalaisten lukutaitoon: hallituspolitiikan kehut löytyvät videolta. Suurin osa sivustoista on luotu vaaleja varten. Matti Enrothin saitilta selviää, että hän on sanonut EI tietulleille joskus menneisyydessä ja Pauli Leppä-aho on kantanut huolta nopeusrajoituksista: kahdeksankympin alueella pitäisi saada ajaa sataa hyvissä olosuhteissa, huonoissa kuuttakymppiä. Arja Karhuvaaran sivuilla tönöttää eduskuntapuheita. Lea Saukkonen, meteorologi, on pykännyt pari ympäristölausetta sisältävät vaalisivut eikä sitten muuta. Kauko Koskinen kirjoittaa vesi- ja ydinvoiman suosimisesta, mutta opastaa 14.8.2007, ettei maksutonta joukkoliikennettä ole.

Kokoomuksen ympäristöosaaminen tiivistyy Sanna Perkiöön. Tekniikan tohtori ja ympäristöyrittäjä on ainoa, jolla on sanottavaa ja näkemystä ympäristökysymyksistä. Perkiö uskoo tekniikan kehittämisen olevan keino ympäristöongelmien ratkaisemiseen, mistä voi olla montaa mieltä, mutta Perkiölle asia on ainakin lähellä sydäntä. Sari Sarkomaa ja ex-vihreä Hanu Luukkainen kirjoittavat myös blogiinsa pari kertaa ympäristökysymyksistä.

Stadin toinen valtablokki demarit ei ole Kokoomusta kummempi. Kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtaja Maija Anttila on tuhannen taalan paikalla Hesan tulevaisuutta muokattaessa, mutta Anttila intoutuu psykopolitikoimaan. Kirjoittaessaan EI-liikkeistä ja tapaamisestaan kaupunkimetsäliikkeen aktiivien kanssa, Anttila analysoi vastapuolensa psyykeä: jotkut kokevat uudet asiat ja muutokset uhkana, ja asukkaiden ja luontoympäristöjen puolustajien näkemykset on sillä kuitattu. Anttila ei edes yritä pohtia argumenteja puolesta ja vastaan, puhumattakaan siitä että hän esittäisi jonkinlaisia visioita kaupungin tulevaisuudesta. Ruotsin oikeiston toimia joukkoliikenteen teurastuksessa Anttila arvostelee, mutta Hesan liikenteen kehittämisestä ei löydy sanottavaa.

Demareilla on oma luontokerho LuDe, jota vetää varavaltuutettu Jouko Malinen. Hänen blogissaan löytyy kesäkuulta tieto, että syksyllä päättävissä elimissä puhutaan kaupungin energiapolitiikasta. Jatkossa edes Malinen ei seuraa asiaa. Rakel Hiltusella on laajat sivut, mutta ympäristökysymyksistä niissä ei ole pihaustakaan.

Vihreät osaavat halutessaan sekä blogata että integroida ympäristökysymykset politiikkaansa. Eivät tosin kaikki. Kuten Sanna Hellström toteaa: "Vaalien välillä politiikasta tulee puhuttua lähinnä muiden politikkojen kanssa." Monilla vihreillä onkin asiaa äänestäjille vain ennen vaaleja. Sen sijaan Tuija Brax ja Outi Alanko-Kahiluoto kirjoittavat säännöllisesti ja ymmärrettävästi. Alanko-Kahiluoto meni kertalaakista eduskuntaan puolustamaan tulonjakotaistelussa hävinneitä, joten hänen sivunsa keskittyvät sosiaalipolitiikkaan. Elina Moision blogista on peräti linkki kaupungin maankäytön ja asumisen ohjelmaluonnokseen, kun taas Osmo Soininvaara raportoi pyöräreissustaan Euroopan halki. Moision tavan linkittää blogi valmisteilla oleviin asioihin toivoisi yleistyvän.

Vasemmistoliitto on mutkikas tapaus. Puolue hyväksyi kesäkuussa uuden puolueohjelman, jossa sitouduttiin kestävään kehitykseen ja ydinvoimasta luopumiseen. Ympäristökysymyksistä tuli osa vasemmiston agendaa. Puoluesihteeri ja valtuutettu Sirpa Puhakka toteaa myös blogissaan, että "vasemmistoliiton on luotava vahva tiedonvälitys internetin kautta" ja että "vuorovaikutteisuus on internetin vahvuus". Näiden julistusten jälkeen vasemmistovaltuuttujen sivuilta odottaisi löytävänsä ajankohtaista ympäristötekstiä, mutta Tiia Aarnipuu on ainoa sekä säännöllisesti bloggaava että edes silloin tällöin ympäristöstä kirjottava politiikko stadin vasemmiston riveissä. Paavo Arhinmäen blogi on kiinnostava ja Paavo - samoin kuin Tiia - vastaa lukijoittensa kommentteihin, mutta sisällöllisesti Arhinmäki keskittyy hallistuksen höyhentämiseen. Myös Sirpa Puhakka raportoi politiikan sisäpiiristä. Yhdessä lauseessa Puhakka tosin toteaa, että ilmastonmuutos on vakava uhka koko ihmiskunnalle. Enempää sanottavaa, toiminpideehdotuksista puhumattakaan, Vasureiden kärkinaisella ei ole.

Vie taatusti aikaa, ennen kuin vasemmalla opitaan tarkastelemaan luonnon ja yhteiskunnan kytköksiä. Marx näki luonnon matariaalisena varastona, josta ihminen muokkasi työllään tarvitsemansa hyödykkeet.

Blogien ja nettisivujen perkaaminen ei välttämättä kerro koko totuutta valtuutettujen aktiivisuudesta ympäristöasioista. Sen sijaan, pienellä varauksella, se kertoo siitä, mitkä asiat kullekin ovat sydäntä lähellä. Ilmastokysymyksestä, sen pysäyttämisen keinoista käydäänkin keskustelu jossain aivan muualla kuin poliitikkojen sivuilla.

Valtuuston pienet ryhmät kuulevat kunniansa tuonnempana.

perjantai 5. lokakuuta 2007

Lepakoita mediassa

Tribadien öissä pistäytyi kroatialainen Mima Simic kertomassa aktivismistaan Balkanilla, jossa homot, lesbot ja muut pervot ovat saatanasta seuraavia. Simic teki coming outinsa sikäläisessä Miljonäärissä, ja voitti siinä ohessa tukun rahaa. QX:n sivuilla taas on kysytty kaikilta Ruotsin Idolsin osanottajilta homousastetta jatkumolla yhdestä kymmeneen. Wanna-be-idolien vastauksen pyörivät kolmosen, nelosen kieppeillä. Simic käyttää mediaa tietoisesti avoimussstrategian välineenä, Idolsissa tai BB:ssa aktivisteja ei (vielä ) ole nähty.

Reality-tv ja muu hömppä on mahdollistanut sen, että jokainen hiukankin särmää omaava tavis pystyy ainakin sivulauseessa ja persoonassaan tuomaan mahdollisen viestinsä esille. Jos asiaohjelmat aina vain vähenevät, glbtq-aktiivit saavat asiaohjelmien ja keskutelujen sijasta valmistautua medianäkyvyyden rynnimällä BB:n ja maajussimorsianten ovilla.

Minulla ei muuten ole televisiosta. Olen täysin toisen käden lähteiden varassa, mutta niistähän ei ole puutetta.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Juoksemaan ennen aamiaista

Lähdin aamulla juoksemaan puoli kahdeksalta. Siihen aikaan kunnon ihmiset juoksevat korkeintaan bussipysäkille. Satoi muutaman pisaran, harmaa mutta ei kovin kylmä keli, joten oikeastaan paras mahdollinen sää vetää pitkähkö, 1 h 20 min lenkki. Tankkaan ennen lähtöä vain pari kuppia kahvia, joten loppumatkasta on jo aivan rehellinen nälkä. Pari ruuanmurenaa saattaisi olla paikallaan, mutta syöminen heti herättyä tökkii liikaa.

En toteuta kovin suunnitelmallista treeniohjelma, käyn lenkillä kolmesta viiteen kertaan viikossa, sama määrä kertoja kuntosalilla. Rankimpina viikkoina harjoittelen siis muutamana päivänä kaksi kertaa. Kestävyystreenin absoluuttinen ja suhteellinen määrä kasvaa kunhan päästään lumille, sillä tähtäimessä on joko Finlandia tai jokin muu pitkä hiihto luistelutyylillä. Hiihdän perinteistä niin huonosti, että sillä menetelmällä en lähde pitkälle laturetkelle.

Pääasia on kuitenkin nousu Mont Blancille ensi kesänä. Viime kesän treenit Laskuvarjojääkäreiden kurssilla Olhavalla ja Kebnellä menivät sen verran lupaavasti, että Blanc tuntuu olevan mahdollinen. Kuntosalin ja kestävyystreeni nyhdistäminen on aina ollut hankalaa, joten kun kuntosalilla Salomonkadun EsportCenterissä hintaan kuuluu treeniohjelman laadinta, päätin hankkia sellaisen. Alleviivasin ohjaajalle tarvitsevani lihatreeni nlisäksi runsaasti kestävyysharjoittelua. Lopputulos ei anna kovin hyvää kuvaa saliohjaajien kyvystä ottaa huomioon asiakkaiden tavoitteita. Vaikka tulossa on monituntisia rääkkejä, Esportin ohjelma ehdottaa kahta (2) aerobista treeniä viikossa, josta ne tosin nousevat viidentoista viikon kuluttua viikon ajaksi viiteen. Näillä ohjeilla olisin siis joutunut pudottamaan kesken parhaan peruskuntokauden aerobisen harjoittelun alle puoleen. Lähteminen pitkään hiihtoon, Blancista puhumattakaan, olisi niillä eväillä itsemurhatouhua. Muutamat jalkatreeniliikkeet olivat toki hyviä, mutta jatkossa duunaan ohjelmani edelleenkin itse.

tiistai 2. lokakuuta 2007

Kirjallisuus on kuin sika...

... se syö kaiken, mitä eteen tulee. Tässä blogissa seurataan paitsi maailmaa, myös omien tekstien pihtisynnytystä. Kolmas romaani on tukalassa vaiheessa: muutaman sadan liuskan kustantajalla käynyt versio muokkautuu parhaillaan solakaksi ja jänteväksi. Fiksukin siitä tulee. Työn aikahahloa en viitsi edes ajatella. Onneksi suhteeni tekstiin on jo sen verran etäinen, että sydän ei juurikaan vuoda verta vaikka deletenäppäin nitistää liuskatolkulla tavaraa. Koska kyse on lähihistoriaan sijoittuvasta tarinasta, taustatyö oli vaativaa ja siksikin karsiminen tuntuu kysyvän luonnetta.

Jos yksikin kustannustoimittaja vielä sanoo minulle toisen kirjan olevan tuskainen, syötän sille liuskat joita ajelehtii pitkin kämpän lattiaa. (Niissä on ruokatahroja, kengänjälkiä ja kahvimukirinkuloita, mustalla tussilla tuherrettuja merkintöjä ja kirosanoja.) Ensimmäinen, Pandora (Pikku-idis, 1996) syntyi muutamassa kuukaudessa ja siltä se näyttääkin. Kustantaja ei turhaan laittanut rahaa kustannustoimittajan palkkaamiseen, eikä myöskään tekijänpalkkioon. Toinen, Kuristajaviikunat (Johnny Kniga 2003) oli jo työläämpi ja myös kunnolla toimitettu. Jos tekstien kivireki-indeksi kasvaa tällä vauhdilla, minulla on vuosikymmenen lopussa burn out. Olen jo luvannut itselleni valita seuraavan aiheen niin, ettei taustatöitä tarvitse tehdä näännyksiin.