..tosin annoin huijauksen tapahtua aivan tieten tahtoen. Maailma kylässä -festari kuuluu niihin, joilla minulla on tapana käväistä suht säännöllisesti. Pääsääntöisesti muovivessat, jonot, pikaruoka ja jostain kaukaiselta lavalta ynisty musiikki eivät jaksa hirveästi innostaa, ei tällä eikä millään muullakaan festarilla, joten pysyn niiltä yleensä poissa.
Ostin lepattavasta katoksesta Arabesque-nimisen levyn, jonka pakkauksen visuaalinen ilme oli jostain matkailuesitteen ja pesujauhepaketin väliltä. CD:ltä löytyvän hötön nimikkeenä oli lisäksi trendy world tunes. Trendy todellakin: jazzissa huljautettu uikutus ei paria raitaa lukuunottamatta sisältänyt mitään etnistä. Ei arabialaisen musiikin mutkikasta rytmiikaa, ei maqaameja vaan läntisen kapakkakokoonpanon soitantaa, jonka päälle joku sentään oli laulanut arabiaksi. Mitä hittoa tämä kertoo toisen kulttuurin musiikkitraditiosta? Paremminkin sain käteeni dokumentin lännen markkinoiden loputtomasta kyvystä imuroida ala-, ylä- ja toiskulttuuriset traditiot itseensä ja myydä ne eteenpäin tunnistamattomana bulkkina.
Myyjä lykkäsi minulle kylkiäiseksi lätyn, jonka kannessa paistaa kännykän taustakuvaa muistuttava maisema ja pahaenteinen teksti: Mielenrauhaa. Klassista musiikkia rentoutumiseen. En yksinkertaisesti jaksa enää teurastaa tätä ilmiötä...
maanantai 26. toukokuuta 2008
perjantai 23. toukokuuta 2008
Vasemmiston muisti ulottuu vuoteen 1968
Vasemmistolinkki järjesti eilen paneelin otsikolla Unohtiko vasemmisto vapauden. Keskustelijoiden lista oli hyvä, joskin puhujat olivat kotoisin niin eri konteksteista että kukin tuntui puhuvan enimmäkseen itsekseen.
Pariisissa toukokuussa 1968 lensivät katukivet ja muutkin käteen sopivat esineet. Politiikka otettiin kirjamellisesti omiin käsiin. En tässä pysty jäljittämään, mihin asti välittömän ja suoran toiminnan historia ulottuu, mutta pitkä se on. Ja tunne siitä, että aivan itse pystyy ilman kokoustamista, poliittista jargonia ja edustuksellisuutta vaikuttamaan asioihin on aivan huikea. Sain siitä jonkinlaisen käsityksen ollessani duunissa HYY:ssä. Hommiini kuului paimentaa tekeillä ollutta yliopiston hallintolakia opiskelijoiden ja työntekijöiden kannalta siedettäväksi. Keinoja olivat muun muassa hallintorakennuksen valtaus ja pistäytyimmepä kutsumatta kylässä noin sadan hengen voimin opetusministeriössäkin. Pysäytimme väkisin opetusministerin auton yms yms. Tätä politiikkaa kuitenkin täydensi lobbaus, ja itseasiassa istuskelu poliittisten avustajien kanssa Kosmoksessa oli HYY:n kannalta kustannustehokkaampaa kuin valtaus ja mielenosoitukset. Ne nimittäin lohkaisiavat budjetista helvetinmoisia siivuja.
Panelin suoran toiminnan spesialistit Dan Koivulaakso ja Akuliina Saarikoski suosittelivat pääasiassa lekaa vallankumouksen työkaluksi. Minua ihmetyttää se, että toistuvasti unohdetaan talouden ja ennenkaikkea teknologian vaikutus ihmisten elämään. Tim Berners-Lee ei käyttänyt lekaa, mutta silti webbi on muuttanut arkielämää ja ihmisten sosiaalisia suhteita enemmän kuin kaikki maailman lekat yhteensä. Leka voi toki olla symbolinen ilmaus: Microsoftin ja muiden jättiläisten valtaa voi jyrsiä avoimen lähdekoodin, kollektiivisen tiedontuotannon ja verkottumisen avulla.
Ikävä kyllä esimerkiksi Britanniassa suunnitellaan kaikkien meilien yms. sähköisen viestinnän tallentamista vuodeksi terrorismin torjunnan nimissä. Se siitä vapaudesta.
Pariisissa toukokuussa 1968 lensivät katukivet ja muutkin käteen sopivat esineet. Politiikka otettiin kirjamellisesti omiin käsiin. En tässä pysty jäljittämään, mihin asti välittömän ja suoran toiminnan historia ulottuu, mutta pitkä se on. Ja tunne siitä, että aivan itse pystyy ilman kokoustamista, poliittista jargonia ja edustuksellisuutta vaikuttamaan asioihin on aivan huikea. Sain siitä jonkinlaisen käsityksen ollessani duunissa HYY:ssä. Hommiini kuului paimentaa tekeillä ollutta yliopiston hallintolakia opiskelijoiden ja työntekijöiden kannalta siedettäväksi. Keinoja olivat muun muassa hallintorakennuksen valtaus ja pistäytyimmepä kutsumatta kylässä noin sadan hengen voimin opetusministeriössäkin. Pysäytimme väkisin opetusministerin auton yms yms. Tätä politiikkaa kuitenkin täydensi lobbaus, ja itseasiassa istuskelu poliittisten avustajien kanssa Kosmoksessa oli HYY:n kannalta kustannustehokkaampaa kuin valtaus ja mielenosoitukset. Ne nimittäin lohkaisiavat budjetista helvetinmoisia siivuja.
Panelin suoran toiminnan spesialistit Dan Koivulaakso ja Akuliina Saarikoski suosittelivat pääasiassa lekaa vallankumouksen työkaluksi. Minua ihmetyttää se, että toistuvasti unohdetaan talouden ja ennenkaikkea teknologian vaikutus ihmisten elämään. Tim Berners-Lee ei käyttänyt lekaa, mutta silti webbi on muuttanut arkielämää ja ihmisten sosiaalisia suhteita enemmän kuin kaikki maailman lekat yhteensä. Leka voi toki olla symbolinen ilmaus: Microsoftin ja muiden jättiläisten valtaa voi jyrsiä avoimen lähdekoodin, kollektiivisen tiedontuotannon ja verkottumisen avulla.
Ikävä kyllä esimerkiksi Britanniassa suunnitellaan kaikkien meilien yms. sähköisen viestinnän tallentamista vuodeksi terrorismin torjunnan nimissä. Se siitä vapaudesta.
torstai 1. toukokuuta 2008
Vapaa liikuntatila
Koko kevään reistaillut polvi on nyt sen verran kunnossa, että pääsin juoksemaan ensimmäisen keskipitkän lenkin. Talven hiihtämisen ansiosta keuhkot toimivat loistavasti, jalat hiukan kehnommin. Se ei tosin ole ihme muutaman jalkakyykky- ja maastavetotreenin jäljiltä.
Eilen, vapunaattona Helsingissä karnevalisoitiin vapaan kaupunkitilan puolesta. Hyvä niin. Vasemmistoliiton kunnallisvaaliohjelmassa kaavaillaan vaatimusta uusien liikuntapaikkojen rakentamisesta. Toistaiseksi en ole saanut tietooni mitään täsmennyksiä siitä, olisiko vaatimuslistalla curling-halli, hiihtoputki, wellnesscenter vai vanhusten leikkipuisto. Kaikille riittäisi varmaan käyttöä, mutta itseäni viehättää myös vapaa, kevyesti jos ollenkaan rakennettu ei-kaupunkimainen tila, jota voi käyttää niin lenkkiin koiran kanssa, eväsretkeen kuin juoksemiseen ja hiihtoon. Urbaanitiloissa sellaiset lajit kuin parcour ja skeittaus toteuttavat samaa ideaa.
Juoksen usein palautuslenkit, samoin lyhyet nopeat treenit juoksumatolla kuntosalilla. Homma on järjetöntä monelta kannalta katsottuna, mutta kun samalla reissulla voi vetää punttitreenin, ajansäästö on huomattava. Juostessani rakennetussa liikuntapaikassa kulutan ydinvoimamyllyjen tahkoamaa sähköä, maksan salille vitkuttimien käytöstä ja siinä sivussa työllistän osaltani kaikenlaista henkilökuntaa. BKT kasvaa samaa tahtia hapenottokyvyn kanssa. Tähänkö pitäisi pyrkiä? Liikuntatilat kehittyvät pikkuhiljaa samanlaisiksi kuin muukin kaupunkitila: yritysten omistamaksi tilaksi, jossa voi olla ja treenata vain maksua vastaan.
Sinänsä minulla ei ole mitään liikuntayrittäjiä vastaan. Päinvastoin. Yksityiset kuntosalit pesevät yleensä 6-0 uimahallien liikuntatilat. Esimerkiksi Kisahalli, joka rakennuksena on upeaa funkista, on liikuntatilana jokseenkin surkea, ei vähiten onnettomien puku- ja peseytymistilojensa ansiosta. Enemmän kuin uusiorakentamista, Helsingiin kaipaisi vanhojen, hienojen liikuntapaikkojen uudistamista siten, että vanha funkkishenki säilyy ja että ne samalla toimisivat ajanmukaisina liikuntapaikkoina.
Eilen, vapunaattona Helsingissä karnevalisoitiin vapaan kaupunkitilan puolesta. Hyvä niin. Vasemmistoliiton kunnallisvaaliohjelmassa kaavaillaan vaatimusta uusien liikuntapaikkojen rakentamisesta. Toistaiseksi en ole saanut tietooni mitään täsmennyksiä siitä, olisiko vaatimuslistalla curling-halli, hiihtoputki, wellnesscenter vai vanhusten leikkipuisto. Kaikille riittäisi varmaan käyttöä, mutta itseäni viehättää myös vapaa, kevyesti jos ollenkaan rakennettu ei-kaupunkimainen tila, jota voi käyttää niin lenkkiin koiran kanssa, eväsretkeen kuin juoksemiseen ja hiihtoon. Urbaanitiloissa sellaiset lajit kuin parcour ja skeittaus toteuttavat samaa ideaa.
Juoksen usein palautuslenkit, samoin lyhyet nopeat treenit juoksumatolla kuntosalilla. Homma on järjetöntä monelta kannalta katsottuna, mutta kun samalla reissulla voi vetää punttitreenin, ajansäästö on huomattava. Juostessani rakennetussa liikuntapaikassa kulutan ydinvoimamyllyjen tahkoamaa sähköä, maksan salille vitkuttimien käytöstä ja siinä sivussa työllistän osaltani kaikenlaista henkilökuntaa. BKT kasvaa samaa tahtia hapenottokyvyn kanssa. Tähänkö pitäisi pyrkiä? Liikuntatilat kehittyvät pikkuhiljaa samanlaisiksi kuin muukin kaupunkitila: yritysten omistamaksi tilaksi, jossa voi olla ja treenata vain maksua vastaan.
Sinänsä minulla ei ole mitään liikuntayrittäjiä vastaan. Päinvastoin. Yksityiset kuntosalit pesevät yleensä 6-0 uimahallien liikuntatilat. Esimerkiksi Kisahalli, joka rakennuksena on upeaa funkista, on liikuntatilana jokseenkin surkea, ei vähiten onnettomien puku- ja peseytymistilojensa ansiosta. Enemmän kuin uusiorakentamista, Helsingiin kaipaisi vanhojen, hienojen liikuntapaikkojen uudistamista siten, että vanha funkkishenki säilyy ja että ne samalla toimisivat ajanmukaisina liikuntapaikkoina.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Hiihdä ja hikoile
Lapinreissun rankin osa matka. Päivän hiihto ahkion kanssa on pikkujuttu verrattuna kuuteentoista tuntiin auton takapenkillä jo senkin vuoksi, että Koilliskairan maisemat ovat kelillä kuin kelillä miellyttävämmät kuin ABC-asemien, ostohelvettien ja motarinvarsien liuta.
Tuntirikerhon ennakkotieto reittasi Nattastenkierron luokkaan "vaativa" jonka tietysti luulin merkitsevän hiihtotunteja. Vaan ei, jo pelkkä yöpyminen talvella telttamajoituksessa tuottaa haasteellisuusefektin. Kilometrit jäivät alle sadan.
Uskomaton kokemus oli hiihtäminen päiväkausia törmäämättä muihin ihmisiin. Lumi, aurinko, tuuli ja pakkasen vaihtelut päivän mittaan olivat ainoa elämistä määrittävät tekijät. Yhtenä aamuna teltassa oli kuusitoista astetta pakkasta. En palellut yhtenäkään yönä, mutta kömpiminen pussista sytyttämään Hikeria oli varsin karaiseva hetki. Valopetroolia polttavalla Hiker Optimuksella talviteltan saa huonelämpötilaan ja ylikin, joten saappaiden huopavuoret ja muut kamat saa mukavasti kuiviksi.
Hiihdin Fischerin teräskanttisilla pitopohjilla ja voin vain lainata V Kuitusta ja toistaa, että suksi oli hyvä. Ennen reissun alkua Fischereitten sopivuutta vaellukseen metsä-Lapissa epäiltiin vahvasti.
Siirtyminen kesälajeihin tuntuu pakkopullalta. Yli puoli vuotta, ja vasta sitten ensimmäiset rinteet etelässä lumetetaan...
Tuntirikerhon ennakkotieto reittasi Nattastenkierron luokkaan "vaativa" jonka tietysti luulin merkitsevän hiihtotunteja. Vaan ei, jo pelkkä yöpyminen talvella telttamajoituksessa tuottaa haasteellisuusefektin. Kilometrit jäivät alle sadan.
Uskomaton kokemus oli hiihtäminen päiväkausia törmäämättä muihin ihmisiin. Lumi, aurinko, tuuli ja pakkasen vaihtelut päivän mittaan olivat ainoa elämistä määrittävät tekijät. Yhtenä aamuna teltassa oli kuusitoista astetta pakkasta. En palellut yhtenäkään yönä, mutta kömpiminen pussista sytyttämään Hikeria oli varsin karaiseva hetki. Valopetroolia polttavalla Hiker Optimuksella talviteltan saa huonelämpötilaan ja ylikin, joten saappaiden huopavuoret ja muut kamat saa mukavasti kuiviksi.
Hiihdin Fischerin teräskanttisilla pitopohjilla ja voin vain lainata V Kuitusta ja toistaa, että suksi oli hyvä. Ennen reissun alkua Fischereitten sopivuutta vaellukseen metsä-Lapissa epäiltiin vahvasti.
Siirtyminen kesälajeihin tuntuu pakkopullalta. Yli puoli vuotta, ja vasta sitten ensimmäiset rinteet etelässä lumetetaan...
lauantai 8. maaliskuuta 2008
Ihmisoikeuksia, Kiinassako?
Aamun Hesari kirjoittaa laajasti toisinajattelijoiden vangitsemisista Kiinassa. Lähestyvät olympialaiset eivät näytä parantaneen Kiinan ihmisoikeustilannetta. Lännessä poliittinen aktiivisuus on sitä luokkaa, että harva edes viitsii haukkua hallitusta, mutta Kiinassa se on niin iso juttu, että häkki heilahtaa.
Olympialaisia on ennenkin vietetty diktatuureissa. Vuonna 1936 Saksa järjesti sekä talvi- että kesäkisat. Berliinissä ihmisoikeudet paranivatkin muutamaksi viikoksi siten, että Himler kehotti katsomaan läpi sormien homoseksuaalisia tekoja. Kisojen jälkeen homoja kuskattiin leireille entiseen malliin. Garmisch-Partenkirchenin talvikisoista on vähemmän dokumentteja. Hupaisa yksityiskohta on se, että saksalainen ulkoiluvaatefirma Bogner on kerännyt sivuilleen filminpätkiä yrityksen historian varrelta, niin myös kolmikymmenluvulta. Garmischin avajaisista nettiin ei ole montaakaan sekuntia päässyt, sillä hakaristiliput ja muut sellaiset tunnukset on huolellisesti jätetty pois jälkipolvien silmistä. Natsi-Saksa ei tunnetusti lipuissa säästellyt.
Coca-Cola oli tapojensa mukaan läsnä olympialaisissa. Museoissa on säilyntyt julisteita, joissa Cocis mainostaa Trink Coca-Cola. Tätäkään pläjäystä tuskin nähdään yrityshistoriikeissa. Saa nähdä, miten Pekingin olympialaiset muutamien vuosien päästä näkyvät tai ovat näkymättä globaalien firmojen globaalissa muistissa.
Olympialaisia on ennenkin vietetty diktatuureissa. Vuonna 1936 Saksa järjesti sekä talvi- että kesäkisat. Berliinissä ihmisoikeudet paranivatkin muutamaksi viikoksi siten, että Himler kehotti katsomaan läpi sormien homoseksuaalisia tekoja. Kisojen jälkeen homoja kuskattiin leireille entiseen malliin. Garmisch-Partenkirchenin talvikisoista on vähemmän dokumentteja. Hupaisa yksityiskohta on se, että saksalainen ulkoiluvaatefirma Bogner on kerännyt sivuilleen filminpätkiä yrityksen historian varrelta, niin myös kolmikymmenluvulta. Garmischin avajaisista nettiin ei ole montaakaan sekuntia päässyt, sillä hakaristiliput ja muut sellaiset tunnukset on huolellisesti jätetty pois jälkipolvien silmistä. Natsi-Saksa ei tunnetusti lipuissa säästellyt.
Coca-Cola oli tapojensa mukaan läsnä olympialaisissa. Museoissa on säilyntyt julisteita, joissa Cocis mainostaa Trink Coca-Cola. Tätäkään pläjäystä tuskin nähdään yrityshistoriikeissa. Saa nähdä, miten Pekingin olympialaiset muutamien vuosien päästä näkyvät tai ovat näkymättä globaalien firmojen globaalissa muistissa.
keskiviikko 14. marraskuuta 2007
Nicole. Synthetic characters by Kevin Frazier
Suomalaistunut Kevin Frazier hiihtelee esikoisromaanissaan Nicole samaa latua, jota edeltä menivät muiden muassa Jane Austen ja hännänhuippuna Helen Fielding. Kolme ja puolisataasivuinen opus ruotii hahmojensa identiteettejä ja ihmissuhde sotkuja ja kuten Austenille, henkilön vaihto/käyttöarvo on oleellinen osa persoonaa. Kun Austen tekee selkoa vuotuisista koroista ja tuloista, Frazier selvittää paikkoja lakitoimiston keskinäisessä nokkimisjärjestyksessä.
Frazier alleviivaa sukupuolen ja identiteetin keinotekoisuutta. Romaanin alkupuolella keskeinen hahmo Roland Toivonen on hintinruipelo, joka pokaa Los Angelesin yössä duunikaverinsa Leon melko avuttomassa dragissa Nicolena. Leo masinoi Rolandille potkut, ja tämä katoaa Leon, vaimonsa Mardellen ja tyttärensä elämästä kymmeneksi vuodeksi palatakseen Nicolena.
Hän pyörähtää tyylikkäästi alas baarijakkaralta. Entinen Nicole yritti niin kovasti liioitella eleitään - keinuvaa lantiota, mutruhuulia, ujon vikitteleviä katseita - että hän vaiktutti epäinhimilliseltä, abstraktilta. Ei oikealta naiselta vaan kummalliselta tyylitelmältä, eroottisen pakkomielteen rituaalinomaiselta ilmentymältä.
Persoonat ja sukupuolet ovat tekemällä tehtyjä. Itseasiassa, sekä luonnontila että huono lopputulos ovat yhtä säälittäviä ilmiöitä. Roland-transvestiitti on esimerkki epäonnistuneesta sukupuolen tekemisestä, kun taas Rolandin teini-ikäinen tytär Karen on nainen, joka ei ole vielä valmis, hiottu ja hallittu. Leo ryhtyy tekemään tekmään Karenista haluamaansa Pariisin boutiqueissa ja kampaajilla. Näitä kliseitä riittää. Monet kohtaukset tapahtuvat Los Angelesin keinotekoisissa motelleissa ja ravintoloissa, sopiva ympäristö synteettisille hahmoille.
Vaikka kirjan muut henkilöt eivät käy läpi yhtä radikaalia muutosta kuin Roland/Nicole, jokainen treenaa ja harjoittelee kurinalaisesti, kuka tennistä, kuka viulunsoittoa. Itsekurin herpoaminen merkitsee tuhoa, kuten Mardellen kakkosmiehen tapauksessa. Frazier käyttää paljon aikaa ja tilaa hahmojensa ulkomuodon kuvaukseen, ja kun tilanne karkaa jopa kaikkivaltiaan Nicolen käsistä, tämän meikki valuu ja huulipuna leviää. Koko kerronta on vaihtuvien minäkertojien raportointia, mutta enemmän kuin omia mentaalisia tilojaa ne tarkastelevat muiden, enimmäkseen Nicolen ulkoista habitusta.
Kirjan alussa Nicolen muuttuminen seksin jälkeen yhtäkkiä Rolandiksi hirvittää Leoa. Sinänsä sukupuolen tai identiteetin häilyvyys ei ole kuvottavaa, muutos nyt ei vain sovi tilanteeseen. Roland/Nicole joko pitää tai ei pidä Shostakovitsista, riippuen tilanteesta ja seurasta.
Frazier kertoo tarinan lyhyissä luvuissa, lukuisien henkilöiden näkökulmasta. Ratkaisu toimii kerronnallisesti. Sen sijaan kirjan keskittyminen ihmissuhde- ja työintrigeihin on tavallaan ikävystyttävää, tavallaan se kertoo vain, että sellaista elämä tuppaa olemaan. Itselleni henkilöhahmojen väkertäminen on romaanin kirjoittamisen pahinta pakkopullaa, ja siltä kannalta Frazierin marionetit ovat hauska tuttavuus: ei mitään psykologisen realismin jupinoita. Usein kirjaa lukiessa tuli mieleen 60-luvun trash: samanlaisia kohtalokkaita naisia juoksentelee pitkissä hetaleissa öisessä kaupungissa jokaisessa vanhassa dekkarissa.
Lyhentää tätä olisi voinut paljonkin. Varsinkin sokerinen loppu, nimeltää Coda (it. häntä) olisi voinut jäädä pois.
Frazier alleviivaa sukupuolen ja identiteetin keinotekoisuutta. Romaanin alkupuolella keskeinen hahmo Roland Toivonen on hintinruipelo, joka pokaa Los Angelesin yössä duunikaverinsa Leon melko avuttomassa dragissa Nicolena. Leo masinoi Rolandille potkut, ja tämä katoaa Leon, vaimonsa Mardellen ja tyttärensä elämästä kymmeneksi vuodeksi palatakseen Nicolena.
Hän pyörähtää tyylikkäästi alas baarijakkaralta. Entinen Nicole yritti niin kovasti liioitella eleitään - keinuvaa lantiota, mutruhuulia, ujon vikitteleviä katseita - että hän vaiktutti epäinhimilliseltä, abstraktilta. Ei oikealta naiselta vaan kummalliselta tyylitelmältä, eroottisen pakkomielteen rituaalinomaiselta ilmentymältä.
Persoonat ja sukupuolet ovat tekemällä tehtyjä. Itseasiassa, sekä luonnontila että huono lopputulos ovat yhtä säälittäviä ilmiöitä. Roland-transvestiitti on esimerkki epäonnistuneesta sukupuolen tekemisestä, kun taas Rolandin teini-ikäinen tytär Karen on nainen, joka ei ole vielä valmis, hiottu ja hallittu. Leo ryhtyy tekemään tekmään Karenista haluamaansa Pariisin boutiqueissa ja kampaajilla. Näitä kliseitä riittää. Monet kohtaukset tapahtuvat Los Angelesin keinotekoisissa motelleissa ja ravintoloissa, sopiva ympäristö synteettisille hahmoille.
Vaikka kirjan muut henkilöt eivät käy läpi yhtä radikaalia muutosta kuin Roland/Nicole, jokainen treenaa ja harjoittelee kurinalaisesti, kuka tennistä, kuka viulunsoittoa. Itsekurin herpoaminen merkitsee tuhoa, kuten Mardellen kakkosmiehen tapauksessa. Frazier käyttää paljon aikaa ja tilaa hahmojensa ulkomuodon kuvaukseen, ja kun tilanne karkaa jopa kaikkivaltiaan Nicolen käsistä, tämän meikki valuu ja huulipuna leviää. Koko kerronta on vaihtuvien minäkertojien raportointia, mutta enemmän kuin omia mentaalisia tilojaa ne tarkastelevat muiden, enimmäkseen Nicolen ulkoista habitusta.
Kirjan alussa Nicolen muuttuminen seksin jälkeen yhtäkkiä Rolandiksi hirvittää Leoa. Sinänsä sukupuolen tai identiteetin häilyvyys ei ole kuvottavaa, muutos nyt ei vain sovi tilanteeseen. Roland/Nicole joko pitää tai ei pidä Shostakovitsista, riippuen tilanteesta ja seurasta.
Frazier kertoo tarinan lyhyissä luvuissa, lukuisien henkilöiden näkökulmasta. Ratkaisu toimii kerronnallisesti. Sen sijaan kirjan keskittyminen ihmissuhde- ja työintrigeihin on tavallaan ikävystyttävää, tavallaan se kertoo vain, että sellaista elämä tuppaa olemaan. Itselleni henkilöhahmojen väkertäminen on romaanin kirjoittamisen pahinta pakkopullaa, ja siltä kannalta Frazierin marionetit ovat hauska tuttavuus: ei mitään psykologisen realismin jupinoita. Usein kirjaa lukiessa tuli mieleen 60-luvun trash: samanlaisia kohtalokkaita naisia juoksentelee pitkissä hetaleissa öisessä kaupungissa jokaisessa vanhassa dekkarissa.
Lyhentää tätä olisi voinut paljonkin. Varsinkin sokerinen loppu, nimeltää Coda (it. häntä) olisi voinut jäädä pois.
sunnuntai 11. marraskuuta 2007
Yhteisö ja murha
Jokelan tapahtumia on selitetty yhteisöllisyyden hajoamisella ja siitä seuraavalla pahoinvoinnilla. Yhteisöt ovat ikäänkuin ongelmattomasti jotain, joka estää jäseniään ampumasta lähimmäisiään kärpäslätkäksi. Ja kissan viikset.
Tein noin vuosi sitten juttua John Moranin oopperasta The Manson Family. Teos pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo Charles Mansonista, jokseenkin patologisesta hipistä, joka onnistuu houkuttelemaan perheeseensä kritiikittömästi Mansonia palvovia jäseniä. Pekka-Ericin yhdistää Mansoniin silmitön viha maailmaa kohtaan, sekalaisista lähteistä kokoon sohittu ideologia ja järkkymätön usko omaan missioon. Erona on se, että Mansonilla oli ympärillään lihaa ja verta olevia seuraajia, Pekka-Ericin kaverit olivat netissä.
Olen maaseudulta, jossa yhteisöllisyys oli paremmin lähitotalitarismia toteututtavaa kyttäämistä kuin yksilöllisyyttä ja kasvua tukevaa välittämistä (anteeksi tämä yli-imelä ilmaus). Siinä yhteisöllisyydessä oli tärkeintä auto, leikkuupuimuri, talo ja älytön työnteko eikä se estänyt muutamia itsemurhia, alkoholismia, ampumistapausta eikä seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun televisio tuli 60-luvun lopulla, siitä katsottiin siirappisia kotimaisia elokuvia. Uskontojen uhreilla on varmasti lisää kerrottavaa yhteisöllisyydestä. Mistä tahansa arvomaailmasta saa väännetyksi pakkopaidan itselleen ja läheisille.
Muistan mitenkuten uutiset Mansonin uhreista, joista yksi oli Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Mansonilla on fanittajia netissä. Baader-Meinhof -ryhmä elää edelleen sähköisesti. Mutta kollektiiviseen harhaan ei tarvita nettiä: natsit onnistuivat propagoimaan maailmankatsomustaan paitsi vanhanaikaisen printtimedian ja elokuvan keinoin, myös luomalla välittömiä yhteisöjä, kuten Hitler-Jugend, BDM tai Kraft durch Freude joka kylään.
Tein noin vuosi sitten juttua John Moranin oopperasta The Manson Family. Teos pohjautuu tositapahtumiin. Se kertoo Charles Mansonista, jokseenkin patologisesta hipistä, joka onnistuu houkuttelemaan perheeseensä kritiikittömästi Mansonia palvovia jäseniä. Pekka-Ericin yhdistää Mansoniin silmitön viha maailmaa kohtaan, sekalaisista lähteistä kokoon sohittu ideologia ja järkkymätön usko omaan missioon. Erona on se, että Mansonilla oli ympärillään lihaa ja verta olevia seuraajia, Pekka-Ericin kaverit olivat netissä.
Olen maaseudulta, jossa yhteisöllisyys oli paremmin lähitotalitarismia toteututtavaa kyttäämistä kuin yksilöllisyyttä ja kasvua tukevaa välittämistä (anteeksi tämä yli-imelä ilmaus). Siinä yhteisöllisyydessä oli tärkeintä auto, leikkuupuimuri, talo ja älytön työnteko eikä se estänyt muutamia itsemurhia, alkoholismia, ampumistapausta eikä seksuaalista hyväksikäyttöä. Kun televisio tuli 60-luvun lopulla, siitä katsottiin siirappisia kotimaisia elokuvia. Uskontojen uhreilla on varmasti lisää kerrottavaa yhteisöllisyydestä. Mistä tahansa arvomaailmasta saa väännetyksi pakkopaidan itselleen ja läheisille.
Muistan mitenkuten uutiset Mansonin uhreista, joista yksi oli Roman Polanskin vaimo Sharon Tate. Mansonilla on fanittajia netissä. Baader-Meinhof -ryhmä elää edelleen sähköisesti. Mutta kollektiiviseen harhaan ei tarvita nettiä: natsit onnistuivat propagoimaan maailmankatsomustaan paitsi vanhanaikaisen printtimedian ja elokuvan keinoin, myös luomalla välittömiä yhteisöjä, kuten Hitler-Jugend, BDM tai Kraft durch Freude joka kylään.
torstai 8. marraskuuta 2007
Lihaa paperille!
Istuin eilen iltapäivällä kustantajan luona miettimässä mitä tekstille pitäisi tehdä. Pakko kai se on uskoa, että näkyvillä olevassa tulevaisuudessa ei ole päivää, jolloin osaan kirjoittaa pitkää ja leveää epiikkaa.
Lihaa peliin. Parasta heittää koko teksti kaivoon ja kirjoittaa uusi.
Lihaa peliin. Parasta heittää koko teksti kaivoon ja kirjoittaa uusi.
tiistai 6. marraskuuta 2007
Ostos, jota en tehnyt
Suunnittelin ostavani netistä Johnny Knigan julkaiseman käännöksen Jonas Hassen Khemirin Montecoresta. Kritiikeistä sain käsityksen, että kirja olisi kielellisesti kekseliäs ja siinä olisi räväkkä näkökulma maahanmuuttoon.
Johnny Knigan sivuilla kirjasta kuitenkin kerrottiin: "Lukijoiden rakastama, kriitiikin ylistämä ja kielellisesta nerokas romaani suvaitsevaisuudesta, tasa-arvosta, ulkomaalaisvastaisuudesta ja rasismista." Mitä, ovatko ne pistäneet demareitten puheet kansien väliin?! Knigan myyntipuheesta saa käsityksen, että koko Montecore on poliittisesti korrektia löperrystä, jollaiseen en koske metrin kepakollakaan. Lupaus kielellisestä nerokkuudesta sentään antoi aiheen epäillä, että paketistani ei paljastuisikaan demareitten puolueohjelma.
Helsingin Sanomien haastattelussa Khemiri sanoo, ettei hänen tarkoituksenaan ole puolustaa tai halventaa maahanmuuttajia. "Minulla ei ole poliittista agendaa, se ei olisi hyväksi kirjallisuudelle", sanoo Khemiri. Olen samaa mieltä.
Khemirin kirja jäi ostamatta. Luultavasti käyn hiplaamassa sitä Akateemisessa sen verran, että tiedän onko sisältö lähempänä Knigan luotaantyöntävää myyntipuhetta vai Khemirin omia luonnehdintoja.
Johnny Knigan sivuilla kirjasta kuitenkin kerrottiin: "Lukijoiden rakastama, kriitiikin ylistämä ja kielellisesta nerokas romaani suvaitsevaisuudesta, tasa-arvosta, ulkomaalaisvastaisuudesta ja rasismista." Mitä, ovatko ne pistäneet demareitten puheet kansien väliin?! Knigan myyntipuheesta saa käsityksen, että koko Montecore on poliittisesti korrektia löperrystä, jollaiseen en koske metrin kepakollakaan. Lupaus kielellisestä nerokkuudesta sentään antoi aiheen epäillä, että paketistani ei paljastuisikaan demareitten puolueohjelma.
Helsingin Sanomien haastattelussa Khemiri sanoo, ettei hänen tarkoituksenaan ole puolustaa tai halventaa maahanmuuttajia. "Minulla ei ole poliittista agendaa, se ei olisi hyväksi kirjallisuudelle", sanoo Khemiri. Olen samaa mieltä.
Khemirin kirja jäi ostamatta. Luultavasti käyn hiplaamassa sitä Akateemisessa sen verran, että tiedän onko sisältö lähempänä Knigan luotaantyöntävää myyntipuhetta vai Khemirin omia luonnehdintoja.
Michal Witkowski ja Puolan Suuri Siskoatlas
Michal Witkowskin Hutsulasta on ehditty kirjoittaa runsaasti. Hutsula antaa Puolasta kuvan, josta Kaczynskin kaksosveljet näkevät painajaisia: lauma narttusiskoja, joukon jatkona muutama pappikin, pokaa heterojulleja puistoissa, asemilla ja kasarmeilla. Ylipäänsä missä tahansa, jossa jullit liikkuvat.
Siskot ovat köyhiä. Kommunismin aikana - tai mitä se nyt olikin - siskoilla meni paremmin.
Päälleen he panevat sitä mitä on - he ovat kansantasavallan aikaisen keskinkertaisuuden ruumiillistumia. Riittää kun pitää tupakkaa tietyllä tavalla, ajelee viiksensä ja käyttää tiettyjä sanoja. Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää.
Siskot keikistelevät ja ovat olevinaan naisia. He eivät ole kiinnostuneita toisista siskoista, katsos ei me toisten siskojen kanssa lesboilla, sanoo Lucrecia. Eivätkä kelpaa gaybaarin pojatkaan, hetero sen pitää olla. Tosi julleja esiintyy vain Oderista itään, niin pitkälle kuin Venäjää riittää. Jos tarkkoja ollaan, Suomi on Oderin itäpuolta. Ja niin on suuri osa Ruotsiakin. Kun siskot käyvät vonkaamassa venäläisiä solttuja kasarmilla, ne houkutellaan hommiin sanomalla: Olin kolme vuotta Saksassa, siellä on ihan tavallista että poika on pojan kanssa. Venäläissoltut aivan villiintyvät jo pelkästä sanasta Saksa. Sinne ei pääse, ja siksi se on paratiisi. Sama tarina kiertää Puolassa vielä tänäänkin siinä muodossa, että EU:ssa kaikki tekevät niin ja sitä kertoo katolinen Radio Maria.
Länsi on siskoille kaukana. Kirjan parasta kerrontaa on luku Diankasta, joka lähtee vanhempiensa luota Bratislavasta huoraksi Wieniin. Asikkaista on kova kilpailu, ja idästä tulee jnalasteittain komeita romanialaisia heteroita samoille apajille. Dianka viettää nälissään öitä ulkona.
Sinä yönä Dianka tajusi, että Länsi on kuin sähkövirralla käyvä huvipuisto. Milan, pikku enkelini, sen valot vilkkuivat aina samalla tavalla, olitpa sitten riemumielin tai tekemässä kuolemaa metroasemalla. Se oli täydellisen välinpitämätön. Aina yhtä hyväntuulinen. Kunnes joku vetää töpselin seinästä. Vähältä piti ettei Diankasta sinä yönä tullut sosialistia.
Wienissä piti olla shamppanjaa ja muuta krumeluuria. Dianka on lähtenyt isoon kaupunkiin samasta syystä kuin lukuista sukupolvet ennen häntä: elämässä on glamouria.
Oma ihmislajinsa ovat poznanilaiset. He ovat nielleet Lännen emansipaatiopuheet sellaisenaan:
Vihreä puolue ja ylipäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (siis minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikossa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoten pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta - sanalla sanoen: haluavat saada meidät tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.
Sama sukupolvien kuilu oli joskus Helsingissä ja Suomessa, Setan ja vanhan puskakulttuurin välillä. Jäänteitä on nähtävissä vieläkin. Ongelma oli ja on siinä, että Kirjailija-Mikaela ja siskot eivät kaipaa emansipaatiota vaan seksiä, poznanilaiset rajaavat hyväksyttävän seksin melkein kuin kuunon katoliset ainakin.
Witkowski viittaa muutaman kerran Villoniin ja Rosi Braidottiin (Braidotti on varmaan todella otettu tästä kunniasta) mutta nimet ovat pelkkiä krumeluureja. Witkowski muistuttaa tosin kahta ranskalaista: seksi ja koko maailma ovat yhtä ankeita kuin Jean Genetillä, tosin ilman Genetin runollisuutta. Seksin tavaraistuminen on taas hyvin lähellä Michel Houellebecqin teoksia, tosin ilman Houellebecqin terävää yhteiskunnallista analyysia. Hutsula koostuu lyhyistä luvuista, jotka muodostavat kokonaisuuden vain temaattisesti. Yhden ja saman promiskuiteetin toistaminen käy välillä pitkästyttäväksi, mutta silti Hutsula on pirun hyvä kirja entisen itäblokin homomaailman muutoksesta.
Suomesta voisi kirjoittaa samoin. Miksi sitten kukaan ei ole sitä tehnyt? Luultavasti siksi, että olemme jo liian poznanilaisia.
Siskot ovat köyhiä. Kommunismin aikana - tai mitä se nyt olikin - siskoilla meni paremmin.
Päälleen he panevat sitä mitä on - he ovat kansantasavallan aikaisen keskinkertaisuuden ruumiillistumia. Riittää kun pitää tupakkaa tietyllä tavalla, ajelee viiksensä ja käyttää tiettyjä sanoja. Sanoissa on heidän voimansa. Mitään heillä ei ole, kaikki pitää sepittää, kehittää ja säveltää.
Siskot keikistelevät ja ovat olevinaan naisia. He eivät ole kiinnostuneita toisista siskoista, katsos ei me toisten siskojen kanssa lesboilla, sanoo Lucrecia. Eivätkä kelpaa gaybaarin pojatkaan, hetero sen pitää olla. Tosi julleja esiintyy vain Oderista itään, niin pitkälle kuin Venäjää riittää. Jos tarkkoja ollaan, Suomi on Oderin itäpuolta. Ja niin on suuri osa Ruotsiakin. Kun siskot käyvät vonkaamassa venäläisiä solttuja kasarmilla, ne houkutellaan hommiin sanomalla: Olin kolme vuotta Saksassa, siellä on ihan tavallista että poika on pojan kanssa. Venäläissoltut aivan villiintyvät jo pelkästä sanasta Saksa. Sinne ei pääse, ja siksi se on paratiisi. Sama tarina kiertää Puolassa vielä tänäänkin siinä muodossa, että EU:ssa kaikki tekevät niin ja sitä kertoo katolinen Radio Maria.
Länsi on siskoille kaukana. Kirjan parasta kerrontaa on luku Diankasta, joka lähtee vanhempiensa luota Bratislavasta huoraksi Wieniin. Asikkaista on kova kilpailu, ja idästä tulee jnalasteittain komeita romanialaisia heteroita samoille apajille. Dianka viettää nälissään öitä ulkona.
Sinä yönä Dianka tajusi, että Länsi on kuin sähkövirralla käyvä huvipuisto. Milan, pikku enkelini, sen valot vilkkuivat aina samalla tavalla, olitpa sitten riemumielin tai tekemässä kuolemaa metroasemalla. Se oli täydellisen välinpitämätön. Aina yhtä hyväntuulinen. Kunnes joku vetää töpselin seinästä. Vähältä piti ettei Diankasta sinä yönä tullut sosialistia.
Wienissä piti olla shamppanjaa ja muuta krumeluuria. Dianka on lähtenyt isoon kaupunkiin samasta syystä kuin lukuista sukupolvet ennen häntä: elämässä on glamouria.
Oma ihmislajinsa ovat poznanilaiset. He ovat nielleet Lännen emansipaatiopuheet sellaisenaan:
Vihreä puolue ja ylipäänkin oma mies, vakikumppani, turvaseksi (oman kumppanin kanssa), kortsut. Me ollaan sivistynyttä väkeä ja halutaan hoitaa hommat siististi ja eettisesti, niin että yhteiskunta hyväksyy, valkoisin hansikkain (kunhan eivät vaan tahriintuisi). Ja hän alkaa valistaa minua, että juuri minun kaltaisteni takia ihmisten kuva homoista on niin surkea, että me (siis minä ja Eläkeläistantat ja Vaaleatukkainen ja muu dyynikansa) puuhailemme kuin koirat pusikossa, kun he taas lähestyvät meitä tarjoten pallopeliä, urheilua ja fyysisyyttä ja haluavat vapauttaa meidät postkruisailu- ja pre-emansipaatioajan alennustilasta - sanalla sanoen: haluavat saada meidät tekemään jotain hyödyllistä. Naismaiset ja läskit älkööt vaivautuko.
Sama sukupolvien kuilu oli joskus Helsingissä ja Suomessa, Setan ja vanhan puskakulttuurin välillä. Jäänteitä on nähtävissä vieläkin. Ongelma oli ja on siinä, että Kirjailija-Mikaela ja siskot eivät kaipaa emansipaatiota vaan seksiä, poznanilaiset rajaavat hyväksyttävän seksin melkein kuin kuunon katoliset ainakin.
Witkowski viittaa muutaman kerran Villoniin ja Rosi Braidottiin (Braidotti on varmaan todella otettu tästä kunniasta) mutta nimet ovat pelkkiä krumeluureja. Witkowski muistuttaa tosin kahta ranskalaista: seksi ja koko maailma ovat yhtä ankeita kuin Jean Genetillä, tosin ilman Genetin runollisuutta. Seksin tavaraistuminen on taas hyvin lähellä Michel Houellebecqin teoksia, tosin ilman Houellebecqin terävää yhteiskunnallista analyysia. Hutsula koostuu lyhyistä luvuista, jotka muodostavat kokonaisuuden vain temaattisesti. Yhden ja saman promiskuiteetin toistaminen käy välillä pitkästyttäväksi, mutta silti Hutsula on pirun hyvä kirja entisen itäblokin homomaailman muutoksesta.
Suomesta voisi kirjoittaa samoin. Miksi sitten kukaan ei ole sitä tehnyt? Luultavasti siksi, että olemme jo liian poznanilaisia.
sunnuntai 4. marraskuuta 2007
Päämäärä hukassa
Laskuvarjojääkärikilta on peruuttanut ensi kesän Mont Blanc -nousun. Ovatko ne kaikki Everstillä vai missä mättää, en tiedä. Joka tapauksessa tieto sai parin päivän lenkeistä hiukan motivaatiota pois.
Mutta kiipeillä voi muuallakin, ja Blancille viedään maksua vastaan väkeä jonossa. Sinne vain narun jatkoksi.
Mutta kiipeillä voi muuallakin, ja Blancille viedään maksua vastaan väkeä jonossa. Sinne vain narun jatkoksi.
torstai 1. marraskuuta 2007
Litium 6 ja scifin kirjoittamisen vaikeus
Olen juuri lukenut loppuun Risto Isomäen ekothrillerin Litium 6. Siinä eletään maailmassa, joka on ratkaissut energiakysymyksensä ja ilmastonmuutoksen ydinvoimalla. Teksti on hyytävä, kuten kaksi aiemmin lukemaani Isomäen romaania Sarasvatin hiekkaa ja Herääminen.
En ole erityisen innostunut kirjoista, jotka pyrkivät edistämään ulkokirjallisia päämääriä. Isomäen kohdalla sen kuitenkin sietäisi, oikeastaan toivoisin että kirjoittaja saisi sellaiset asiat kuin esimerkiksi henkilökuvauksen parammin hanskaansa. Kliseet olivat toki uusia verrattuna Sarasvatiin ja Heräämiseen, mutta ampumataitoisia prostituoituja, tummia perijättäriä, supersankareita ja näiden niljakepomoja on nähty. Taisteluhuumeet, viski ja jousiammunta ratsailta ovat päälleliimattuja krumeluureja, joiden tarkoitus on kai antaa lukijalle seksikästä märehdittävää tuhon näkyjen välillä. Déjà-lu elämys on turhan vahva.
Isomäki on tarkka faktoissa. Loikkasin kirjan äärestä pari kertaa Wikipedian ääreen kerratakseni miten ydinaseet toimivat. Litium 6:n luettuani tiesin enemmän niiden riskeistä. Tarinan kannalta evankeliointi kuitenkin saa tekstin tökkäämään luentoihin. Asiat, joista Isomäki kirjoittaa taipuvat paremmin tieteelliseksi artikkeliksi kuin romaaniksi. Sarasvati ja Herääminen olivat toki vielä luentomaisempia.
Kuten thrillerissä ainakin, Isomäki kuljettaa useaa tarinalinjaa ja katkaisee luvun juuri kun henkilöt ovat tulla ammutuiksi/paistetuiksi/liiskatuiksi jollain muulla tavoin. Mikäs siinä, mutta nyt luvut on leikattu hiukan liian raskaalla kädellä: jonkin sekvenssin voisi joskus kirjoittaa suosiolla loppuun ja koukuttaa vasta sitten lukijan jollain jutulla. Pakollisena sivujuonena kirjassa on yhden naisen menettäminen ja toisen löytäminen, mutta sen tilalle voisi keksiä jotain muuta. Varsinaista lisäarvoa maailman kirjallisuuden amorous affairs -osastolle Isomäki ei tuo.
Litium 6:ssa tämä hankaluus ei niinkään tullut esille, mutta Herääminen, joka kuvaa kurjuutta vuonna 2038, kun ilmasto on jo muuttunut perinpohjaisesti. Tästä huolimatta maailma näyttää toimivan aika samalla tavoin kuin ennenkin, energiaa ja tavaraa riittää, YLEllä on uutistoimitus ja helikoptereilla lennetään tuontuostakin. Ihmiset tuskailevat hellettä, mutta eipä juuri enempää. Olisi todella mielenkiintoista ryhtyä spekuloimaan, millaisia taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia ilmastonmuutos saa aikaan, ja mitä ihmisten korvien välissä alkaa tapahtua. Millaista kirjallisuutta ja musiikkia meillä on vuonna 2038? Ekothrillereitä ja romanttinen ooppera suurtulvan kuohuissa molskivista rakastavaisista?
Olisi kiva tietää, miksi Isomäki on valiinut juuri thrillerin ekoromaanin alustaksi. Mahdollisuuksia olisi ääretön määrät, mutta ekoasian upottaminen tekotaiteelliseen paskaan karkottaisi lukijat ikuisiksi ajoiksi. Joka tapauksessa luulenpa ostavani ja lukevani seuraavankin Isomäen teoksen...
En ole erityisen innostunut kirjoista, jotka pyrkivät edistämään ulkokirjallisia päämääriä. Isomäen kohdalla sen kuitenkin sietäisi, oikeastaan toivoisin että kirjoittaja saisi sellaiset asiat kuin esimerkiksi henkilökuvauksen parammin hanskaansa. Kliseet olivat toki uusia verrattuna Sarasvatiin ja Heräämiseen, mutta ampumataitoisia prostituoituja, tummia perijättäriä, supersankareita ja näiden niljakepomoja on nähty. Taisteluhuumeet, viski ja jousiammunta ratsailta ovat päälleliimattuja krumeluureja, joiden tarkoitus on kai antaa lukijalle seksikästä märehdittävää tuhon näkyjen välillä. Déjà-lu elämys on turhan vahva.
Isomäki on tarkka faktoissa. Loikkasin kirjan äärestä pari kertaa Wikipedian ääreen kerratakseni miten ydinaseet toimivat. Litium 6:n luettuani tiesin enemmän niiden riskeistä. Tarinan kannalta evankeliointi kuitenkin saa tekstin tökkäämään luentoihin. Asiat, joista Isomäki kirjoittaa taipuvat paremmin tieteelliseksi artikkeliksi kuin romaaniksi. Sarasvati ja Herääminen olivat toki vielä luentomaisempia.
Kuten thrillerissä ainakin, Isomäki kuljettaa useaa tarinalinjaa ja katkaisee luvun juuri kun henkilöt ovat tulla ammutuiksi/paistetuiksi/liiskatuiksi jollain muulla tavoin. Mikäs siinä, mutta nyt luvut on leikattu hiukan liian raskaalla kädellä: jonkin sekvenssin voisi joskus kirjoittaa suosiolla loppuun ja koukuttaa vasta sitten lukijan jollain jutulla. Pakollisena sivujuonena kirjassa on yhden naisen menettäminen ja toisen löytäminen, mutta sen tilalle voisi keksiä jotain muuta. Varsinaista lisäarvoa maailman kirjallisuuden amorous affairs -osastolle Isomäki ei tuo.
Litium 6:ssa tämä hankaluus ei niinkään tullut esille, mutta Herääminen, joka kuvaa kurjuutta vuonna 2038, kun ilmasto on jo muuttunut perinpohjaisesti. Tästä huolimatta maailma näyttää toimivan aika samalla tavoin kuin ennenkin, energiaa ja tavaraa riittää, YLEllä on uutistoimitus ja helikoptereilla lennetään tuontuostakin. Ihmiset tuskailevat hellettä, mutta eipä juuri enempää. Olisi todella mielenkiintoista ryhtyä spekuloimaan, millaisia taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia ilmastonmuutos saa aikaan, ja mitä ihmisten korvien välissä alkaa tapahtua. Millaista kirjallisuutta ja musiikkia meillä on vuonna 2038? Ekothrillereitä ja romanttinen ooppera suurtulvan kuohuissa molskivista rakastavaisista?
Olisi kiva tietää, miksi Isomäki on valiinut juuri thrillerin ekoromaanin alustaksi. Mahdollisuuksia olisi ääretön määrät, mutta ekoasian upottaminen tekotaiteelliseen paskaan karkottaisi lukijat ikuisiksi ajoiksi. Joka tapauksessa luulenpa ostavani ja lukevani seuraavankin Isomäen teoksen...
sunnuntai 21. lokakuuta 2007
Minäteknikon tilitystä
Foucault nimittää minätekniikoiksi niitä itseen kohdistuvia tekoja, joilla viilataan mieltä ja sielua mutta myös ruumista trimmiin kuntoon. Olen aina ollut innokas kiusaamaan lihaa, mutta jos jokuu puhuu arvoista, menen hakemaan haulikkoa. Tänään juoksin kaksi tuntia, ihan vain kokeillakseni miltä noin puolikkaan maratonin juokseminen tuntuu.
Ei paha. Jalat vähän jumissa, mutta muutoin voisin lähteä puolikkaalle jo tälläkin treenaamisella. Kun painoa vielä saa muutaman kilon pois, niin kilometriajoista tippunee jokunen sekunti. Pitkän matkan hiihdosta en ole huolissani, se on sujunut aina.
Aika moni poliitikko juoksee maratonia, ja tilittää kilometrejään blogissa. Fyysinen kestävyys ja tavoitteet ikään kuin luovat kuvaa, että tässä on tyyppi, joka tekee mitä lupaa. Ja kuten tosi-tv:ssa, minän koulinta ja aidot tunteet pitää saada julki. Toistaiseksi vain Hyssälä on lähtenyt elämäntapamuutokseen julkisesti, mutta odotan vain, milloin Matti, Ilkka ja Jyrki ryhtyvät pitämään treeni/ruoka/juomapäiväkirjaa verkossa...
Ei paha. Jalat vähän jumissa, mutta muutoin voisin lähteä puolikkaalle jo tälläkin treenaamisella. Kun painoa vielä saa muutaman kilon pois, niin kilometriajoista tippunee jokunen sekunti. Pitkän matkan hiihdosta en ole huolissani, se on sujunut aina.
Aika moni poliitikko juoksee maratonia, ja tilittää kilometrejään blogissa. Fyysinen kestävyys ja tavoitteet ikään kuin luovat kuvaa, että tässä on tyyppi, joka tekee mitä lupaa. Ja kuten tosi-tv:ssa, minän koulinta ja aidot tunteet pitää saada julki. Toistaiseksi vain Hyssälä on lähtenyt elämäntapamuutokseen julkisesti, mutta odotan vain, milloin Matti, Ilkka ja Jyrki ryhtyvät pitämään treeni/ruoka/juomapäiväkirjaa verkossa...
perjantai 19. lokakuuta 2007
Hapoilla
Nopea lenkki. Aloitin juoksemisen 13.8.2006 ja siitä kilometriajasta on tippunut reilut puolitoista minuuttia Mustavuoren pururadalla. Jonkin verran meno vielä parantunee, mutta tässä iässä kovin hilpeään vauhtiin ei enää pääse. Hiukan se riepoo, siis iän mukanan tuoma rapistuminen, mutta en aio antaa sen pilata päiviäni.
keskiviikko 17. lokakuuta 2007
Vuosaaren huipulla tuulee
Koukkasin eilisen juoksulenkin kaatopaikan kautta. Jätevuori on maisemoitu, ja siitä suunnitellaan ulkoilualuetta rakennettavan Mustavuoren tilalle. Kaupunkisuunnittelijat suunnittelevat suuressa viisaudessaan että aukealle mäelle meren rannalle vedetään hiihtolatuja. Eilinen oli tyyni päivä, siis metsässä, mutta Vuosaaren huipulla tuuli sisuksiin asti. Kaupungin aikomuksista ei paista kovin hyvä talviurheilutuntemus, sillä avomäestä tulee paitsi tylsä, myös hyinen hiihtopaikka.
Tänään juoksinkin - asiaan kuuluvaa huonoa omaatuntoa tuntien - kevyen palautuslenkin sähköllä toimivalla juoksumatolla.
Tänään juoksinkin - asiaan kuuluvaa huonoa omaatuntoa tuntien - kevyen palautuslenkin sähköllä toimivalla juoksumatolla.
tiistai 16. lokakuuta 2007
Boheemielämää, muka
Herääminen viideltä, pannullinen espressoa, tekstin viilausta ja yhdeksäksi salille. Vajaan tunnin treeni yläkropalle, kotiin syömään ja koneen ääreen. Lähetän tänään kustantajalle lisää tsekattavaa, mutta koska pätkässä horteilee niinkin mielenkiintoisia tyyppejä kuin homonatseja, aikaa menee vielä muutaman taustatiedon tarkistamiseen. Harmi, että SS-joukot ehtivät tuhota suuren osan arkistoistaan kun venäläiset olivat jo Berliinin nurkilla. Jotain on säilynyt, mm. jokunen case SS-joukoissa olleista ja puuhailuistaan kärähtäneistä homoista.
Useimmiten gbltq-väki pitää homoja ja lesboja ainoastaan kansallissosialismin uhreina. Homoista vainon toteuttajina ei ole juuri puhuttu, mutta ainakin tutkimuksen piirissä sekin keskustelu on - onneksi - lähtenyt käyntiin.
Illalle vielä reilun tunnin juoksulenkki, ja päivä on pulkassa.
Useimmiten gbltq-väki pitää homoja ja lesboja ainoastaan kansallissosialismin uhreina. Homoista vainon toteuttajina ei ole juuri puhuttu, mutta ainakin tutkimuksen piirissä sekin keskustelu on - onneksi - lähtenyt käyntiin.
Illalle vielä reilun tunnin juoksulenkki, ja päivä on pulkassa.
maanantai 15. lokakuuta 2007
Opera for Dummies I
Blogosfäärissä on pari vain oopperablogia. Joko oopperassakävijät eivät osaa kirjoittaa, tai sitten kirjoitustaitoiset eivät löydä oopperaa. Tässä lyhyt johdatus oopperakirjallisuuden keskeisiin teoksiin. Sen kun lukee, niin jopa kehtaa mennä Töölönlahdelle tarinoimaan väliajalla.
Giaocchino Rossini: La Cenerentola. Eli suomeksi Tuhkimo. Koominen satu toimimattomasta perheestä.
Richard Strauss: Elektra. Kreikkalainen yläluokan perhe hoitaa tunnetalouttaan kirveellä. Jo Lizzie Borden luki tätä tarinaa pienenä.
Aulis Sallinen: Punainen viiva. Kertomus suomalaisen demokratian historiasta. Teos peilaa säälimättä myös tämän hetken poliittista todellisuutta: karhu syö lehmän ja tappaa Topin, vaikka Topi äänesti vaaleissa sosiaalidemokraatteja.
W. A. Mozart: Le Nozze di Figaro. Transgenderisti sotkee normiperheiden elämää. Ristiinpukeutumista rokokooajan Sevillassa.
W. A. Mozart: Taikahuilu. Tämä pläjäys olisi pelkkä soitinteollisuuden product placement -alusta huiluineen ja kellopeleineen, ellei se sisältäisi kuuluisaa saksalaisten kotirouvien aariaa Der Hölle Rache kocht in meinem Herzen eli suomeksi Voi helvetti kun soppa kiehuu yli.
Georges Bizet: Carmen. Koskettava tarina persoonallisuushäiriöisen, etniseen vähemmistöön kuuluvan työläistytön kohtalosta. Varhainen näkemys syrjäytymisen kasautumisesta.
Paavo Heininen: Silkkirumpu. Kiinalaisten tekstiiliteollisuuden promo. Keskeinen tehtävä silkkirummulla, jonka ne saavat soimaan.
Sarja jatkuu.
Giaocchino Rossini: La Cenerentola. Eli suomeksi Tuhkimo. Koominen satu toimimattomasta perheestä.
Richard Strauss: Elektra. Kreikkalainen yläluokan perhe hoitaa tunnetalouttaan kirveellä. Jo Lizzie Borden luki tätä tarinaa pienenä.
Aulis Sallinen: Punainen viiva. Kertomus suomalaisen demokratian historiasta. Teos peilaa säälimättä myös tämän hetken poliittista todellisuutta: karhu syö lehmän ja tappaa Topin, vaikka Topi äänesti vaaleissa sosiaalidemokraatteja.
W. A. Mozart: Le Nozze di Figaro. Transgenderisti sotkee normiperheiden elämää. Ristiinpukeutumista rokokooajan Sevillassa.
W. A. Mozart: Taikahuilu. Tämä pläjäys olisi pelkkä soitinteollisuuden product placement -alusta huiluineen ja kellopeleineen, ellei se sisältäisi kuuluisaa saksalaisten kotirouvien aariaa Der Hölle Rache kocht in meinem Herzen eli suomeksi Voi helvetti kun soppa kiehuu yli.
Georges Bizet: Carmen. Koskettava tarina persoonallisuushäiriöisen, etniseen vähemmistöön kuuluvan työläistytön kohtalosta. Varhainen näkemys syrjäytymisen kasautumisesta.
Paavo Heininen: Silkkirumpu. Kiinalaisten tekstiiliteollisuuden promo. Keskeinen tehtävä silkkirummulla, jonka ne saavat soimaan.
Sarja jatkuu.
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Ituhipeistä trendipellejä. Dodon Megapolis 2022
Lauantain Megapolis 2022 -tapahtuma Vanhalla oli tupaten täynnä. Olen joskus pohtinut, että toisin kuin helposti tuotteistettavissa glbtq-liikkeissä ympäristöliikkeet lupaavat vain verta, hikeä ja luomuporkkanoita.
Homoliike aloitti Suomessa aikaan, jolloin se oli vielä rikos. Ensimmäiset lehdet olivat monistenippuja, ja vielä vuonna 1975 Yle hyllytti homoutta käsitelleen tv-ohjelman. Ylestä kerrottiin ettei aihe sovi televisioon. Sittemmin glbtq:t ovat voineet muokata ja viestiä identiteettiään sateenkaarikrääsän, saippuasarjojen, euroviisujen ja ylipäänsä populaarikulttuurin keinoin.
Ympäristöliike onnistuu tekemään saman. Megapoliksen pääseminaarin ohjelma oli visuaalisesti näyttävä, erinomaisesti koostettu ja puhujiksi oli onnistuttu saamaan väkeä, joilla on sana hallussaan. Kulutuksen sosiologiaa tutkiva Riitta Nieminen-Sundell puhui kuluttajan valintojen ilmaisevan arvoja ja identiteettiä. Myös kuluttajien tietoisuus ostosten yhteskunnallisista- ja ympäristövaikutuksista on kasvanut. Siinä missä homot ja lepakot masinoivat nopean kuluttajaliikkeen baaria vastaan, joka on heittänyt kuutamolle kaksi suutelevaa naista/miestä, ostavat sateenkaari t-paitoja, ympäristöaktiivi viestii arvoistaan hankkimalla vaikkapa Ilona Hyötyläisen disainaamia ekovaatteita. Vielä toistaiseksi Hollywood ei ole sijoittanut megaelokuviin homojen seuraksi vihertäviä sankareita, mutta se aika tuskin on kaukana. Jo Josef Goebbels hehkutti elokuvan manipulatiivista kykyä.
Osmo Soininvaara käsitteli enimmäkseen vapaa-aikaa, mutta totesi myös, että luksusta ei ole kalliden tuotteiden ostaminen, vaan halvan lyhytikäisen krääsän ostaminen. Hyvin disainattu, kestävä tavara on ympäristöteko. Pari, kolme alinta tulodesiiliä on siten predestinoitu ympäristätuholaisiksi Lidlissä ja henkkamaukalla, mutta eipä noilla toisaalta ole varaa citymaastureihin ja lentomatkoihin, joten köyhälistön ekojalanjälki lienee kuitenkin pieni.
Seminaarissa piti pohdittaman, miten onnellisuus on saavutettavissa kuluttamatta turhaan. Onnellisuuden käsite avattiin lainaamalle Juhani Pietarista: onnelliseen elämään kuuluu vapaus, sosiaalinen arvostus, turvallisuus, elämykset ja ymmärrys. Siihen aika ei riitänyt, eikä ihmekään, sillä aiheesta kirjoittaisi useitakin kirjoja.
Seminaarissa oli tarjolla myös ekotuotteita. Jos niistä on tarkoitus tulla kaiken kansan makunautintoja, tuotekehittely on pahasti kesken. Pahvimukillinen luomukahvia toi elävästi mieleen tupakoivan aikani: jos kiireissään tumppasi röökinsä jäähtyneeseen kahviin mutta myöhemmin erehtyi maistamaan samaisesta mukista, maku oli jokseenkin sama kuin Vanhalla myydyn kahvin. Tosin siinä oli hiukan brasilialaisen maduron äkeää makua, mutta mieluummin nautin sen sikarissa enkä kahvissa.
Soininvaara kehotti hankkimaan halpoja harrastuksia. Koska omista tuloistani leijonaosa livahtaa urheiluvälineisiin, kulutuksen säätäminen ekologiseksi siinä suunnassa olisi tarpeen, joskin vaikeaa. Ostin tällä viikolla sekä juoksulenkkarit että vaelluskengät, entisten lukuisin urheilujalkineiden lisäksi. Huushollini nurkissa tönöttää sen lisäksi kolmet sukset, italialainen kilpapyörä, jota ei tietenkään voi pitää edes pyöräkellarissa ulkotiloista puhumattakaan, rullaluistimet ja läjäpäin urheiluvaatteita. Näiden tavaroiden ekologisesta jalanjäljestä minulla ei le mitään tietoa, mutta kun ostaa tavaran sub specien aeternitate, en kuitenkaan tunne huonoa omatuntoa. Fillari on vuodelta 1991, mutta kun rakas Bottechiani on käynyt säännöllisesti huollossa ja puhdistan sitä hammasharjalla, putkikameli on käyttöarvoltaan kuin uusi. Sen sijaan vuorikiipeilyprojektin ekojäljet lienevät suurempia: kamoja käytetään harvoin, eikä niitä voi juurikaan vuokrata.
Homoliike aloitti Suomessa aikaan, jolloin se oli vielä rikos. Ensimmäiset lehdet olivat monistenippuja, ja vielä vuonna 1975 Yle hyllytti homoutta käsitelleen tv-ohjelman. Ylestä kerrottiin ettei aihe sovi televisioon. Sittemmin glbtq:t ovat voineet muokata ja viestiä identiteettiään sateenkaarikrääsän, saippuasarjojen, euroviisujen ja ylipäänsä populaarikulttuurin keinoin.
Ympäristöliike onnistuu tekemään saman. Megapoliksen pääseminaarin ohjelma oli visuaalisesti näyttävä, erinomaisesti koostettu ja puhujiksi oli onnistuttu saamaan väkeä, joilla on sana hallussaan. Kulutuksen sosiologiaa tutkiva Riitta Nieminen-Sundell puhui kuluttajan valintojen ilmaisevan arvoja ja identiteettiä. Myös kuluttajien tietoisuus ostosten yhteskunnallisista- ja ympäristövaikutuksista on kasvanut. Siinä missä homot ja lepakot masinoivat nopean kuluttajaliikkeen baaria vastaan, joka on heittänyt kuutamolle kaksi suutelevaa naista/miestä, ostavat sateenkaari t-paitoja, ympäristöaktiivi viestii arvoistaan hankkimalla vaikkapa Ilona Hyötyläisen disainaamia ekovaatteita. Vielä toistaiseksi Hollywood ei ole sijoittanut megaelokuviin homojen seuraksi vihertäviä sankareita, mutta se aika tuskin on kaukana. Jo Josef Goebbels hehkutti elokuvan manipulatiivista kykyä.
Osmo Soininvaara käsitteli enimmäkseen vapaa-aikaa, mutta totesi myös, että luksusta ei ole kalliden tuotteiden ostaminen, vaan halvan lyhytikäisen krääsän ostaminen. Hyvin disainattu, kestävä tavara on ympäristöteko. Pari, kolme alinta tulodesiiliä on siten predestinoitu ympäristätuholaisiksi Lidlissä ja henkkamaukalla, mutta eipä noilla toisaalta ole varaa citymaastureihin ja lentomatkoihin, joten köyhälistön ekojalanjälki lienee kuitenkin pieni.
Seminaarissa piti pohdittaman, miten onnellisuus on saavutettavissa kuluttamatta turhaan. Onnellisuuden käsite avattiin lainaamalle Juhani Pietarista: onnelliseen elämään kuuluu vapaus, sosiaalinen arvostus, turvallisuus, elämykset ja ymmärrys. Siihen aika ei riitänyt, eikä ihmekään, sillä aiheesta kirjoittaisi useitakin kirjoja.
Seminaarissa oli tarjolla myös ekotuotteita. Jos niistä on tarkoitus tulla kaiken kansan makunautintoja, tuotekehittely on pahasti kesken. Pahvimukillinen luomukahvia toi elävästi mieleen tupakoivan aikani: jos kiireissään tumppasi röökinsä jäähtyneeseen kahviin mutta myöhemmin erehtyi maistamaan samaisesta mukista, maku oli jokseenkin sama kuin Vanhalla myydyn kahvin. Tosin siinä oli hiukan brasilialaisen maduron äkeää makua, mutta mieluummin nautin sen sikarissa enkä kahvissa.
Soininvaara kehotti hankkimaan halpoja harrastuksia. Koska omista tuloistani leijonaosa livahtaa urheiluvälineisiin, kulutuksen säätäminen ekologiseksi siinä suunnassa olisi tarpeen, joskin vaikeaa. Ostin tällä viikolla sekä juoksulenkkarit että vaelluskengät, entisten lukuisin urheilujalkineiden lisäksi. Huushollini nurkissa tönöttää sen lisäksi kolmet sukset, italialainen kilpapyörä, jota ei tietenkään voi pitää edes pyöräkellarissa ulkotiloista puhumattakaan, rullaluistimet ja läjäpäin urheiluvaatteita. Näiden tavaroiden ekologisesta jalanjäljestä minulla ei le mitään tietoa, mutta kun ostaa tavaran sub specien aeternitate, en kuitenkaan tunne huonoa omatuntoa. Fillari on vuodelta 1991, mutta kun rakas Bottechiani on käynyt säännöllisesti huollossa ja puhdistan sitä hammasharjalla, putkikameli on käyttöarvoltaan kuin uusi. Sen sijaan vuorikiipeilyprojektin ekojäljet lienevät suurempia: kamoja käytetään harvoin, eikä niitä voi juurikaan vuokrata.
torstai 11. lokakuuta 2007
Lyhyt ja nopeahko lenkki
Aamu on hyvä aika juosta. Ennen kuin tulin kokeilleeksi lähtöä kuuden, seitsemän aikaan, pelkkä ajatuskin tuntui kidutukselta. Mutta kun hommaan tottuu, iltapäivä ja varsinkin myöhäisilta alkavat tuntua vastenmielisiltä juoksuajoilta.
En ole tehnyt kovin tarkkaa harjoitussuunnitelmaa. Noin suurinpiirtein juoksen Suunto t4:n coachin mukaan, mutta ohjelmassa on se puute, että pisin mittariin ohjelmoitu aika on vain 1h 15 min, eli aivan liian lyhyt omiin tarkoituksiini. Aikaa saa toki pidennetyksi käsisäädöllä. Treenaan usein myös punttisalilla iltapäivällä, ja kahta treeniä samalle päivälle mittari ei hyväksy. Puntti ja juoksu menevät siis samaan tiedostoon, mikä nyt ei hirveästi haittaa.
Tehokkaamman sykemittarin hankinta on pian edessä. Aloin käyttää moista kapinetta vasta keväällä, mutta kierroluvun tarkkailusta on tullut niin tapa, että ei tulisi mieleenkään lähteä lenkille ilman mittaria. Nälkä kasvaa syödessä: tietokonelle purettavat tiedostot ja niiden analysointi on melkein yhtä kivaa kuin treenaaminen. Pidin aiemmin puntinnostosta treenipäiväkirjaa Excelillä, joka kyllä auttoi näkemään fysiikassa tapahtuvat muutokset.
''''''''''''
Marko Hamilo kirjoittaa tänään Hesarissa politiikkojen blogeista. Hän toteaa, suurin osa blogeista on ajanhukkaa. Hamilo ei täsmennä, kenelle hävikki lankeaa, mutta hesan valtuutettujen blogi luettueani voin kertoa, että useimmiten häviää sekä kirjoittaja että lukija. Toisaalta Hamilo toteaa varsin ristiriitaisesti, että "äänestäjille poliitikkojen blogit vasta ovatkin vallankumous. Nyt kansalainen pääsee lukemaan suoraan poliitikkoen ajatuksia ilman meidän toimittajien suodatusta ja vääristelyä." Useimmiten kansalainen pääsee lukemaan ryhmäpuheenvuoroja. Keskeneräisistä asioista, jotka olisivat kansalaisen kannalta kiinnostavimipia, kirjoitetaan harvoin.
Poliitikkojen blogien lukeminen antaa uskoa lähinnä toimittajien työn tarpeellisuuteen: poliitikoilla itsellään ei näytä olevan halua tai kykyä kirjoittaa politiikasta ytimekkäästi, informatiivisesti ja ylipäänsä nähdä lukevan kansalaisen kannalta kiinnostavia kohtia kokousten ja valmistelun virrassa. Kansalaisten lukutaito muistuu mieleen useimmille vain vaalien alla.
En ole tehnyt kovin tarkkaa harjoitussuunnitelmaa. Noin suurinpiirtein juoksen Suunto t4:n coachin mukaan, mutta ohjelmassa on se puute, että pisin mittariin ohjelmoitu aika on vain 1h 15 min, eli aivan liian lyhyt omiin tarkoituksiini. Aikaa saa toki pidennetyksi käsisäädöllä. Treenaan usein myös punttisalilla iltapäivällä, ja kahta treeniä samalle päivälle mittari ei hyväksy. Puntti ja juoksu menevät siis samaan tiedostoon, mikä nyt ei hirveästi haittaa.
Tehokkaamman sykemittarin hankinta on pian edessä. Aloin käyttää moista kapinetta vasta keväällä, mutta kierroluvun tarkkailusta on tullut niin tapa, että ei tulisi mieleenkään lähteä lenkille ilman mittaria. Nälkä kasvaa syödessä: tietokonelle purettavat tiedostot ja niiden analysointi on melkein yhtä kivaa kuin treenaaminen. Pidin aiemmin puntinnostosta treenipäiväkirjaa Excelillä, joka kyllä auttoi näkemään fysiikassa tapahtuvat muutokset.
''''''''''''
Marko Hamilo kirjoittaa tänään Hesarissa politiikkojen blogeista. Hän toteaa, suurin osa blogeista on ajanhukkaa. Hamilo ei täsmennä, kenelle hävikki lankeaa, mutta hesan valtuutettujen blogi luettueani voin kertoa, että useimmiten häviää sekä kirjoittaja että lukija. Toisaalta Hamilo toteaa varsin ristiriitaisesti, että "äänestäjille poliitikkojen blogit vasta ovatkin vallankumous. Nyt kansalainen pääsee lukemaan suoraan poliitikkoen ajatuksia ilman meidän toimittajien suodatusta ja vääristelyä." Useimmiten kansalainen pääsee lukemaan ryhmäpuheenvuoroja. Keskeneräisistä asioista, jotka olisivat kansalaisen kannalta kiinnostavimipia, kirjoitetaan harvoin.
Poliitikkojen blogien lukeminen antaa uskoa lähinnä toimittajien työn tarpeellisuuteen: poliitikoilla itsellään ei näytä olevan halua tai kykyä kirjoittaa politiikasta ytimekkäästi, informatiivisesti ja ylipäänsä nähdä lukevan kansalaisen kannalta kiinnostavia kohtia kokousten ja valmistelun virrassa. Kansalaisten lukutaito muistuu mieleen useimmille vain vaalien alla.
keskiviikko 10. lokakuuta 2007
Moottorisahapäivä
Viime yön liuskojenlukuhetki (n.5h) osoitti taas, että tarinaa pitää oikoa raskaalla kädellä. Tällä menolla pinosta on pian jäljellä ehkä yksivuotiaan katselukirjan paksuinen siivu, mutta onhan se hienoa kun kirjoittajalla on itsekritiikkiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)